On pyykkiä pestävänä ja paitaa silitettävänä. On roolia vedettävänä, pädettävänä ja pingotettavana. On leikittävä tärkeää ja tietävää. Pidettävä kiirettä ja sosiaalista sutinaa.
Tai silkkaa saamattomuuttaan pyörii muuten vaan perunana. Sen kummemmin korviaan lotkauttamatta. Turhia tuumimatta.
Toisinaan mutiaan myöden melankolisoituu elämänopiskeluun. Hakeutuu hengittelemään yhtäilmaa Haren ja Raman seuraan. On kosminen kokeilija ja taivaallisten takorautaporttien kolkuttaja. Vannoo väriterapian tai viimeisen vitamiinipillerin voimiin.
Mutta kun tapaa kadunkulmauksessa koiranpenikan, joka vetovaljaista ja kävelyttäjänsä talutustoiveista viis veisaamatta istahtaa auringonläiskän lämpimään, oivaltaa elämisen ydinjujun.
Siihen jää välittämättä kulkijoiden korkokopinoista, liikennevalojen pirullisista piippauksista. Laskee päänsä käpälälleen. Luo vielä kärsivällisen katseen kiskojaansa. Huokaa ja nauttii läikän lämpimästä.
 |
| Raffaello: Kolme sulotarta |
