Auringonnousu

Aallon hommana on aaltoilu. Tuulen työ työntää tyhjää ja tuudittaa puita.

Kaikilla tehtävänsä päivän näyttämöllä. Primadonnan palveluksessa.

Ennen kuin esirippu avataan horisontti saa oranssin kauluksen. Saaren metsäinen selkä muuttuu mustaksi ja hitaasti valo kapuaa ylös. Iskee säilänsä silmiin. Tämä sisääntulo ei jää huomiotta. Draamalla on diivansa.

Kuu kalpenee vastataivaan kaarella, hapertuu harsoksi siniseen. Liukenee vaivihkaisesti.

Puut kahistavat oksiaan aplodeiksi. Talot ojentuvat ja venyttävät varjonsa pitkiksi äänettömään fanfaariin.

Aurinko astuu majesteettisesti kultabrokadipuvussaan. Päivä voi alkaa puuhansa.

Marc Chagal: Sirkus

Aikaa kutakin

Nojaan junan ikkunaan. Silmäkulmassa talojen tahtiinsa katkomaa vihreää.

Kirjassa kirjaimet joukkoina sanoiksi. Sanajonot kappaleiksi. Sivu kääntymään.

Hanhiparvi omassa taivaassaan kauhoo viistosti kohti etelää. Yöstä kulkee usvan jälki pellon pientareelle.

Juna etenee, hiljentää. Ovi suhahtaa. Huokaa kohta kiinni. Lapsijoukko lehahtaa matkaan.

Aika aaltoilee itsekseen. Elämä kuljeskelee läpi. Kukin ajastaa omalla tavallaan.

Claude Monet: Saint-Lazaren asema

Itselle anteeksi

Maan ylle satoi. Vesi huuhtoi talojen värit. Maisema harmaantui.

Vain kirkko muisti muita korkeammalla valkoisen värinsä. Syntinen sai anteeksi ja huono suli unohdukseen.

Vesi lankesi kohisten ja ajelutti ajatukset virran mukana mustaan. Tyynnyttikin kaikessa kiireessään. Kaupunki sulki sille silmänsä ja antoi kyyneltensä valua.

Samassa sateessa taakka ja sen vapautus. Läpikuultavan harmaan kylmä kosketus ja siinä suoja.

Taivaan itkun lohtu.  

Kuutti Lavonen: Imprimo-kokoelmasta

Ihan ytimessä

Kaiken aikaa jotakin kohinaa.

On pyykkiä pestävänä ja paitaa silitettävänä. On roolia vedettävänä, pädettävänä ja pingotettavana. On leikittävä tärkeää ja tietävää. Pidettävä kiirettä ja sosiaalista sutinaa.

Tai silkkaa saamattomuuttaan pyörii muuten vaan perunana. Sen kummemmin korviaan lotkauttamatta. Turhia tuumimatta.

Toisinaan mutiaan myöden melankolisoituu elämänopiskeluun. Hakeutuu hengittelemään yhtäilmaa Haren ja Raman seuraan. On kosminen kokeilija ja taivaallisten takorautaporttien kolkuttaja. Vannoo väriterapian tai viimeisen vitamiinipillerin voimiin.

Mutta kun tapaa kadunkulmauksessa koiranpenikan, joka vetovaljaista ja kävelyttäjänsä talutustoiveista viis veisaamatta istahtaa auringonläiskän lämpimään, oivaltaa elämisen ydinjujun.

Siihen jää välittämättä kulkijoiden korkokopinoista, liikennevalojen pirullisista piippauksista. Laskee päänsä käpälälleen. Luo vielä kärsivällisen katseen kiskojaansa. Huokaa ja nauttii läikän lämpimästä.

Raffaello: Kolme sulotarta

 

Pieneksi ihminen

Vesi oli asettunut peiliksi taivaan harmaalle. Pilvien juhlasaatto lipuu tyynen yli huntunsa lepikon latvuksia raapien.

Hiljaisuus on rakentanut holvinsa korkeuksiin asti. Syksyn katedraalissa on pyhää.

Vakavana katsoo vaiennut luonto vuodenkierron vääjäämätöntä. Pieneksi tulee ihminen.

Vastasyntyneen näkemättömissä silmissä väikkyy tumma syvyys, veden kaikki avaruus. Suu kuin syksyn pihlajassa punainen terttu.

Aika vartoo kypsymistään, elämä täyttymistään. Hetken seisoo vesi, ei virtaa.

Vedessä häivähdys kalan kyljestä, menneen ja tulevan varjo.

Paul Klee: Legenda Niilistä