Venytystä

Aamulla aurinko venytteli puunlatvuksiin. Kurkotti ja ylsi ikkunani karmiin.

Tuuli puuskutti päin päivää ja kokosi mereltä kohinaa. Pikkulintujen kuorossa availtiin jo ääniä, saatiin suureen suhinaan väriä ja viserrystä.

Venyä siinä vuoteellaan ja miettiä, miten saisi tästäkin tohinasta tolkun. Olemassaololleen kiinnikkeen. Uppotukkina tai irronneena laitalautana.

Tähän ajopuuna taas kalahdettu keikkumaan. Vielä pitäisi venyä kuiville, rantaruohikolle lepäämään, kallionkyljelle lämmittelemään.

Henkeä vetämään.

Hetkeksi sinne, missä taivas, meri ja maa levittävät joogamattojaan.

Vincent van Gogh: Unikkopelto

Tähtiä talloen

Monenlaisilla asioilla on taipumusta säännöttömän säntillisesti kellahtaa päälaelleen. Itsensä päinvastaisiksi.

Ilo on äkkiä suru ja päinvastoin. Lohduton toivoa. Täysi tyhjä. Pimeä valoisa.

Maailmakin voi. Olla kuperan sijaan kovera. Ihan siinä kulkijan hetkittäisessä herpaannuksessa.

Näin tulin tallanneeksi tähdille.

Katulampun sinervässä kotikorttelin trotuaari tuikahteli yllättäen universumin tähtisumuna.

Kun olin tarkkaan sijoittelemassa askelta kadun kylmällä lasilla, katse kirmahti mustaan säihkeeseen. Kahlasin tähdissä.

Sen minkä olisi pitänyt kaartua jossakin yllä, olikin alla.

Maailma ihmisessä osaa yllättää. Kiitos sentään.

Vincet van Gogh: Starry Night