Odottelua

Tarmo ja Urho  viettävät yhteistä ikävää Katajanokan laiturissa. Pitkästyvät kunnon kelien odotuksessa. Pitäisi jo päästä, saada jäätä särjettäväksi.

Loppukesän päivä herää haukotellen viistoon aamuvaloon. Meri toivoo edes laiskaa tuulenvirettä. Näkee yhä unia tummista syysmyrskyistä syvissä aallonpohjissaan.

Pihlaja on käpertynyt rannan kivikkoon. Rapisuttelee kuivia lehtiään jotakin tehdäkseen. Marjojen tertusta jäänyt lintuparvelta vain muisto.

Talon kylkeen tulee auringon heijastus. Joku ikkunoista iskee siihen silmää kesäisten flirttien kaipuussa. Väsyy pian ja sulkee valon.

Odotellaan toista vuodenaikaa, viivytään tässä vielä hetki. Vaietaan. Ei tiedetä onko menneen ikävä isompi kuin tulevan kihelmöinti.

Wäinö Aaltonen: Kahlaaja

Hidasta kävelyä

Antoisaa kävellä hitaasti, vaikka sitten vastoin tahtoaankin.

Silmille sattuu erilaista katsottavaa. Huomaa antaa arvostustaan aiemmin ylimielisesti ohittamalleen.

Kuten katukiville. Jonkun kuutioiksi hakkaamille ja toisen kadunseläksi naputtelemille. Siihen ovat asettuneet oikoiseksi, laidalta toiselle, päästä päähän.

Samanlaiseen sommitellut eivät ensivaikutelman vastaisesti ole alkuunkaan samoja.

Jokaisella on oma muotonsa ja tyylinsä, lyhyempi, ohuempi, vähän paksumpi, rosoisempi, pyöreäkulmaisempi, halkeamalla tai ilman. Joltakulta hukaksissa kokonainen pala. Värivivahteista puhumattakaan.

Asettuvat sopuisasti kuitenkin tehtäväänsä. Pinnaksi valon heijastua. Kulkemiseen. Eteenpäinmenoon.

Onnistuisipa ihmiseltä, itseltä sama.

Ferdinand von Wright: Kyyhkyset

Moniääni

Ihmisestä lähtee useimmiten niin ääntä, ettei muu mahdu. Ja jos ääntä ei tule ulos se pyörii vähintäänkin pään sisällä. Oma ääniraitansa jokaisella.

Äänessä aina myös ihmisen teelmät. On pörinää, hurinaa, pärinää, soittoa, kilkettä ja kalketta. Monenlaista.

Olikos ääni ennen äänettömämpi?

Se saattoi olla ääneti, vaiti ja sanomatta. Hipihiljaiseen pudottaa pisaran. Antaa oksan raapaisun resonoida. Veneen hankaimen kirahtaa. Onton kopsahduksen kuulua kuun jo kelluessa taivaan tähtirannalla. Jonkun kuullun kaipaavan vaarantakaisesta kuusimetsästä kaikuaan. Siipien läpsähtää. Risun katketa.

Ääni taikoi ja taituroi salaperäiseen sitäkin salaisemman. Aavistuksen ja odotuksen. Sen joka todellisen nurkan takana yhä odottaa.

Pekka Halonen: Viulunsoittaja

Askeleet

Askeleita on monia. Useimmiten niistä ei erityisesti ajattele yhtäkään.

Mutta joskus.

Kun on aikansa lymyillyt metsäisessä marginaalimaailmassa, pellon syrjällä, kallionpyllyllä. Keinunut kaislanvarrella ja tuoksutellut vihreää lähestulkoon tainnoksiinsa.

Sellaisesta kun astuu vaakasuoriin sovitelluille kivilaatoille korkeiden talojen kaikukaapissa, tietää askeleensa ja toisenkin. Yhtenä joukossa kuulostelee itseänsä ja oman tilan ottoansa. Omia kopinoitaan.

Ääntä lähtee olemassaolon todisteeksi. Mutta muuten yläpäästä epätäsmällistyy, hapertuu, häipyy ja haihtuu. Osin ei itsenä niin olekaan.

Wassily Kandinsky: Several Circles

Kaleidoskooppi

Muistojen rompelaatikosta löytyi lapsen kaleidoskooppi.

Runsaudensarvi. Ilon tulitus. Salaperäinen ihmevekotin.

Sitkeästi siristelin putkeen ja päätin, että saan otteen värien rytmistä. Oivallan muutoksen kaavan. Seurauksen syyn. Palaan alkuun ja ihailen uudelleen. Tiedän mitä teen ja hallitsen hetken.

Sain katsoa usein ja pitkään. Ei avautunut maailmankaikkeus, ei syntynyt edes kehnoa kaavan hahmoa. Pelkkää kauneuden kauheaa kaaosta.

Käsittämätöntä ja kiistatta elämässä muutoinkin vallitsevaa. Ei kertausta, ei samaa setuppia. Elämän ehdoton kopiointisuoja.

Ambrosius Bosschaert: Asetelma