Odottelua

Tarmo ja Urho  viettävät yhteistä ikävää Katajanokan laiturissa. Pitkästyvät kunnon kelien odotuksessa. Pitäisi jo päästä, saada jäätä särjettäväksi.

Loppukesän päivä herää haukotellen viistoon aamuvaloon. Meri toivoo edes laiskaa tuulenvirettä. Näkee yhä unia tummista syysmyrskyistä syvissä aallonpohjissaan.

Pihlaja on käpertynyt rannan kivikkoon. Rapisuttelee kuivia lehtiään jotakin tehdäkseen. Marjojen tertusta jäänyt lintuparvelta vain muisto.

Talon kylkeen tulee auringon heijastus. Joku ikkunoista iskee siihen silmää kesäisten flirttien kaipuussa. Väsyy pian ja sulkee valon.

Odotellaan toista vuodenaikaa, viivytään tässä vielä hetki. Vaietaan. Ei tiedetä onko menneen ikävä isompi kuin tulevan kihelmöinti.

Wäinö Aaltonen: Kahlaaja

Rompetta

Kaikenlaista kertyy. Tavaraa ja muistoja. Ajatusten vinttikomeroihin, liiterin lankkuhyllyille, piirongin uppiniskaisesti jumittavaan laatikkoon.

Kuka niistä tietämään, että miksi ja ketä varten niitä mukana kuljetellaan.

Sellainenkin asia kuin saappaaseeni puhkiutunut reikä. Siihen missä varsi kutristuu kyykkyasennossa.

Samanlaisessa reikäsaappaassa seison valokuvassa pikkutyttönä. Isän kanssa. Mamman pihalla, ulkorakennuksen nurkalla. Vajan tai entisen kanalan, johon eno nakutteli tuoreilta laudoilta tuoksuvan  kesähuoneen.

Valkoisissa pikkusaappaissa punainen paikka, sellainen polkupyörän sisäkumeille tarkoitettu. Ja se suunnaton häpeä.

Valkoisia saappaita ei ole, eikä varmaan valokuvaakaan, ei valokuvaajaa, ei mammaa, isää ei enoa, ei mitään mummolaa käydä. Mutta reikä on vaan yhä ja pikkutytön häpeä kuvaan tallentuvasta rikkinäisestä saappaastaan.

Wäino Aaltonen: Syntymäpäivän aamu