Kopoti ja hop

Aika on nilkku poni. Tai joku muu oudohko kavio-olento.

Aamulla se nilkuttaa epätahtisesti konttorille. Kuopaisee vauhtia harmaasta ja vetäisee henkeen päivän odotuksia.

Kahvikone hörähtää sille suopean huomenen.

Keskipäivään mennessä hidasta kapsetta näppäimistöllä on kertynyt hyvän matkaa. Sitten muutama matka jo ravia ja kirjaimiin sotkeutuvaa reipasta laukkaa. Pari tomakkaa potkua takaraajoilta.

Tunteenpurkuterapiaa. Iankaikkinen aikakin tarvitsee

Taipumus seisaaltaan nukahtamiseen on oliolle onneksi. Pitkästys saa nitkuttamaan kohti tasaa.

Pendelöintipuuhassa olento uuvahtaa junan penkkiin. Väsyy ja jähmettyy. Havahtuu omaan nikotukseensa, hirnahtaa.

Ilta antaa kevyttä raippaa. Laittaa reippaaseen raviin. Rivakkaan liikkeeseen.

Kunnes aika ummistaa pahnoille. Ajan avaruuteen.

Sitten. Päivä avaa portin. Kaviot kapsivat epävarmaan käyntiinsä.

Hop ja kopoti.

Sattui ikävä

Tänään sattui. Taivaalta tihuutti hienon hienoista.

Aamu ei ollut kai vielä kunnolla hereillä. Mutta minäpä havahduin, keskellä Rautatientoria, en kaukanakaan Kivestä.

Sateensukuinen tipahdutti päähäni hirmuisen ikävän.

Ympärillä tuttu touhu: Nupukivet marssivat kiiltävin otsin aseman suuntaan.  Joku busseista pusahteli kauempana ylimielisyyttään. Makkaratalo hoilotti jokapäiväisiä mainosvalojaan. Kellotornissa viisarit olivat taas tietävinään jotain kovinkin tärkeää. Sivuitse rahisteli jokunen.

Ja minuun tuli lumen ikävä. Lumi.

Valkoista hohtavaa. Taivaan väriä arasti kantavaa. Valon lippua liehuttavaa.

Tallottua, jään peittona lepäävää, pellon sängen peittänyttä, tuulen dyyniksi ajamaa, puun oksalla keinuvaa, katon lappeella riippuvaa, kasaksi koottua, pehmeää, kiteistä, karheaa, kanneksi jäätynyttä, lätäkkössä makaavaa, narskuvaa, natisevaa, kiuaskiville sulavaa, ikkunaan takertunutta, hiuksille pitsihuivia tekevää, kaikkialla olevaa.

Kun sen muistaa. Ikävä sattuu.

Pekka Halonen: Avannolla

Tunteita paljon, liikaa

Maisemasta uupuvat vielä kaikki värit. Mutta aurinko kirkuu valoaan.

Elämä on tässä ja tämä hetki. Helposti ei ymmärrä mitä kaikessa tässä valossa tuntee. Välähdyksessä.

Rammaksi murjottu, autio tehdasrakennus. Sen kuoreen, joku on värittänyt tunteensa.

Toinen kertoo, miten punaisella ja mustalla lautalattia kopisee flamencotanssijan liikkeissä. Miten kitarankieli katkeaa. Miten katse kohtaa. Kääntyy pois.

Tanssijan käsi kirjoittaa runon sanan ja siirtyy toiseen.

Riisuttu koivikko jatkaa, mutta toisin tavoin. Hiljaisemmin.

On niin paljon, liikaa, mitä tuntea, mihin katseensa siirtää, vaikka sokeanakin.

Talviolennon tunnekirjo tapailee toisia asteikkoja. Ruumis laahustaa kaukana takakaarteessa.

Maanviljelysmaisema

Helmikuisen harmaa maanviljelymaisema on ihmiselle toisinaan parasta mitä kuvitella voi.

Vaakasuorat peltoaukeat. Värittömyyden hiljainen läsnäolo. Aukean takana tummaa jotakin; yksittäinen puu on lakannut olemasta metsältä. Rauhallisena, liikkumattomana, harmaana harsona kaiken yllä viipyilevä taivas ja maata hipoileva vähäinen vire.

Kun päivän onnistuu näkemään tällaisenaan, ajatukset yksinkertaistuvat, hidastuvat, haipuvat. Mieli lepää hetken sylissä.

Hengitän paikallani, apeaa onnea, tekemättömyyttä, tietämättä.

Tähän jään. Toivon: Saan jäädä

Albrecht Dürer: Melankolia

Tähtiä talloen

Monenlaisilla asioilla on taipumusta säännöttömän säntillisesti kellahtaa päälaelleen. Itsensä päinvastaisiksi.

Ilo on äkkiä suru ja päinvastoin. Lohduton toivoa. Täysi tyhjä. Pimeä valoisa.

Maailmakin voi. Olla kuperan sijaan kovera. Ihan siinä kulkijan hetkittäisessä herpaannuksessa.

Näin tulin tallanneeksi tähdille.

Katulampun sinervässä kotikorttelin trotuaari tuikahteli yllättäen universumin tähtisumuna.

Kun olin tarkkaan sijoittelemassa askelta kadun kylmällä lasilla, katse kirmahti mustaan säihkeeseen. Kahlasin tähdissä.

Sen minkä olisi pitänyt kaartua jossakin yllä, olikin alla.

Maailma ihmisessä osaa yllättää. Kiitos sentään.

Vincet van Gogh: Starry Night

Toiset ovat tuuli

Toiset ovat tuuli. Toisia tuuli ajaa.

Tuuli on kirkas, ehdoton ja suoraryhtinen. Ainakin enimmän aikaansa. Tuuli on vailla väriä ja itseään. Se kulkee vaakasuoraan ja suorasti.

Tällaisina päivinä, jolloin valo puraisee silmänpohjia ja antaa syötin tulevasta keväästä, tuuli on kylmäkiskoisimmillaan. Armoton, myötätunnoton.

Esplanadeilla tuuli piti salkolipuille sulkeisiaan. Tönäisi epäkohteliaasti selkään, eikä malttanut odottaa vihreälle vaihtumista.

Tuuli on ensin, eikä sitä kiinnosta kenet se jättää kierimään jälkeensä.

Tuuli on ikävän ahne ja kyltymätön välinpitämättömyydessään.

Toisenlaisia tuuliakin on, - silloin tuulee toisaalta.

Vilho Lampi Nocturne (Liminka)

Tuntea silmillä

Osuin lumisateeseen. Lumisade osui minuun. Yllättäen eräänä aamuna.

Astuin rappukäytävästä kotikadulle arkisin ajatuksin. En tunnistanut odottavani mitään. - Tai ehkä sittenkin. Oletin ennallaanoloa.

Lumi osui minuun. Se hakkasi päälakea. Tömähteli olkapäille, survoi jalkateriä ja vyöryi liiskaantuneina kidekimppuina silmälasien liukkaalla.

Satamisen valkeus sokaisi. Kadun vastakkaisella puolella perinteisesti sijaitseva talo oli kadonnut. Ja tähtisumutyyppisenä äärettömyytenä ikuista matkaa tekevät hiutaleet hypnotisoivat liikkeen itselleen.

Tunsin silmilläni.

Kunnes lumi hävisi kuin oli tullutkin. Yllättäen.

                                         Kalervo Palsa: osa teoksesta Odotus