Valon paluu

Outoja olosuhdevaihdoksia tapahtuu. Muutosvastarinnasta tai -intohimosta huolimatta.

Valo lankeaa ihmisen päälle ja venyttää varjonsa. Kurkottaa kohti.

Kadulla kulkee kuin kauan kadonneessa meripihkahuoneessa. Ilman opasta. Outoa, kummallista, ihmettä ja arasteltavaa.

Äsken niin hiljaiset ja vaatimattomat hiekkahippuset eivät tyydy pelkästään rahistelemaan katukivillä vaan paisuvat pitkälle yli mittojensa. Työntävät itseään esille valon tönimänä. Mikä oli jaloissa, onkin äkkiä jo kaukana matkalla muualle.

Kansallisarkiston katon hillityt muusat riehaantuvat rivoon varjoteatteriin. Fantasiaa. Terävän rajauksen siluetissa Suomi, Historia ja Muinaishistoria kiusoittelevat valosta hämmentyneitä. Katto-Kassisiako katselen?

Kaupunki uurtuu ryppyotsaisena illanhämyn taivaankaareen. Valon paluu.

Pitäisiköhän talvisaappaat jo vaihtaa kävelykenkiin?

Tunteita paljon, liikaa

Maisemasta uupuvat vielä kaikki värit. Mutta aurinko kirkuu valoaan.

Elämä on tässä ja tämä hetki. Helposti ei ymmärrä mitä kaikessa tässä valossa tuntee. Välähdyksessä.

Rammaksi murjottu, autio tehdasrakennus. Sen kuoreen, joku on värittänyt tunteensa.

Toinen kertoo, miten punaisella ja mustalla lautalattia kopisee flamencotanssijan liikkeissä. Miten kitarankieli katkeaa. Miten katse kohtaa. Kääntyy pois.

Tanssijan käsi kirjoittaa runon sanan ja siirtyy toiseen.

Riisuttu koivikko jatkaa, mutta toisin tavoin. Hiljaisemmin.

On niin paljon, liikaa, mitä tuntea, mihin katseensa siirtää, vaikka sokeanakin.

Talviolennon tunnekirjo tapailee toisia asteikkoja. Ruumis laahustaa kaukana takakaarteessa.