Tähtiin tuijottelu

Kaupunkiasuja lumoutuu tähtitaivaasta harvakseltaan. Mutta sitä vahvemmin.

Tavallinen öinen taivasnäky on repaleisten pilvien aavistus tai tyhjällä taivaalla kumottava kuu kulloisessakin koossaan. Kauempaa katsoen kaupungin yllä hehkuu vain hajavaloinen punertava harso.

Joulumatkalla pääsin näkemään taas tähtien toden. Pimeän, mutta lumihehkuisen maiseman halki ajaessa taivaan tähtikartta aukesi ihmeteltäväksi.

Tähtien tuoma taju ajasta ja äärettömyydestä kumoaa arkiajattelun. Tähdet asettavat ihmisen tekeleet mittasuhteisiinsa, varsin vaatimattomiksi.

Mutta ihmisen oloon tähdet tuovat suuruuden ja mahtavuuden hipaisun. Elämällä on mittaamaton merkityksensä.

Älä kysele mikä tai mitä se merkitys on, mutta niin kertoo lähes liikkumattomana ylläsi kaareutuva loppumattomiin kurottava tähtien taivas.

Elämä on. Sinä olet. Me olemme ja olimme.

Valo ja pimeys tasan

Huomenna aika kuin aavistukseksi seisahtuu. Tasavertaisina päivä ja yö. Valo ja pimeys. Kaiken helskeen ja helinän yli kun päästään, maan pohjoinen poski kääntyy aurinkoon.

Pimeys on parhaimmillaan paksu peitto, jonka alle uni tekee pesän. Se on hiljaisuutta soiva katedraali. Yksinäinen kävely. Horisontin rauhallinen tasanko, jossa katse laskee levolle.

Kun pimeys on pimeimmillään kuvittelen sen kiteytyvän kirkkaaksi. Jos oikein avaa silmänsä ja katsoo syvyyteen, eikö silmiin sytykin tähtiä. 

Valon lähellä pimeys pimenee. Pimeässä valo kirkastuu. Lieneekö siinä joulun ajatus?

Polulla poloinen

Tästä päivästä askellan eteenpäin ihmisen ikää. Tolppa polun varrella on näkymätön, mutta huomaamatta ei jää.

Tällaisina päivinä tunne kuin junamatkalla säkkipimeässä. Polo yrität arpoa, missä mennään. Ikkunassa kalvakat kasvosi kiitävät mustassa maisemassa, joka on, vaikket sitä näe. Kaikkea tapahtuu, mutta sinä olet junasi ainut matkustaja.

Elämän kuvassa eivät latteudet loput. Onneksi ihmisellä sentään itselle nauramisen kyky.

Omassa elämässään suunnistaa ilman karttaa ja kompassia. Jossakin uhmapäissään ja kaikkivoipaisuutensa vaiheessa sitä luulottelee hyvinkin pysyvänsä suunnassa ja itse päättävänsä, mitä mäntyä päin milloinkin juoksee. Minkä lähteen ääreen onnessaan tuupertuu. Kovin ovat kuitenkin vähäiset omat ohjauselementit.

Tässä tolpalla minä nyt olen. Mikä lie umpiräpikköön ripustettu rasti. Jonnekin tästäkin vielä mieli.

Kunnolla kade

Jos olisikin puu.

Kaltaisilleen, omalle lajilleen ei haluaisi olla kade. Siitä saa vain ylimääräistä mielenpahaa. Sen sijaan puita voi kenottaa kaula ojollaan ja kateudesta vihreänään. Siitä vai itsekin vehristyy ja ryhdistyy.

Puut ja heidän metsänsä ovat hyviä. Yhteyttävät ihan hengästymiseen maailmaa ilmastokatastrofin alta.

Puut ovat juurevia. Sitkaita ja sinnikkäitä. Kourivat hyväntahtoisesti maata ja muhittavat multaa. Suojaavat sienirihmastoja ja rakentavat myyrien katedraalin kattoruoteet. Pysyvät sijoillaan eivätkä hötkyile kaiken maailman hulluuksiin.

Innovatiivisiakin ne ovat ja uudistushenkisiä. Hakevat sopivat saumat jämerästäkin ja pistävät versonsa vikittelemään tosikkouteensa repeävää kovaa. Anarkiaa ja pientä jäynää. Vallitsevien rakenteiden hienoviritteistä halveksuntaa.

Eivät jähmety yöpakkasiin. Joogaavat lumihorroksessa ja kantavat nöyrinä taakkansa tosiasioiden takia. Sulattavat vihansa heti kevääseen. Unohtavat ikänsä.

Puilla on kykyä itseilmaisuun ja aitoon läsnäoloon. Myrskyn jälkeen, kun tuuli on pitänyt rajunpuoleisia tanssiaisiaan, ilonpidon määrää mittaa kaduille pudonnut roju.

Puiden ja tuulen öisistä tangoista arkinen ohikulkija on tosikade. Voi vain aavistella minkälaista elämää, minkälaista erotiikkaa.

Mielen valoa

Kuten päivä on riisunut valonsa, niin ajatukset hiipuvat teräksentummalla kävelyllä. Mielen musta haurastuu ja häviää. Sadevesi noruu katukaivoon. Elämä kevenee.

Harmit valahtavat hihansuusta kadulle ja jäävät liiskaantuneiden lehtien seuraksi. Siihen jäävät avuttomina asfaltin kiiltoon makaamaan. Sade täplittää silmälasien linssissä maiseman. Vaihtelua, uudenlaisia näkökulmia.

Nosturin varrella keikkuu veikeä kuusi. Hyvällä huumorilla siitä revitään joulumieltä. Niin kekseliäs on suomalainen pimeytensä keskellä ja sisällä.

Pakko puristella leukapieliään, kun Kaivopuiston lähetystörivistössä ohittaa sen Yhdysvaltain. Sanakin vielä siltä suunnalta masentuneista ja melankolisista, vääränlaisista ja väärin tuntevista ja hölmösti käyttäytyvistä suomalaisista, niin...

Että kiitos sitä ihan samaa hyvää teillekin.

Majakka haroo vetten yli ja valo pilkahtaa rantakallion poskella. Joulupilkettä. Sellaista, joka minulle sopii.

Aitoa, tarpeellista ja kohtuullista valoa meille, jotka pimeydessä käymme.

Pimeneekö

Monenlaisten maisemien, kohtaamisten ja tunnelmien viikosta jäi tämä, jonka haluan jakaa.

Pieni suuri sodanvastainen laulu. Omien vuosieni nuoruustango. Miten se sattuikin kohdalle juuri tähän aikaan ja tapahtumiin. Sattui osumaan?

Maisema tikittää vuodenajan vaihtumista. Ikkunaan läjähtää märkää. Lippu hohtelee sinivalkoisuuttaan repaleista harmaata vasten. 

Saappaassa on reikä ja villasukka kastuu. Mutta kynttilän valossa on lämpöä.

Sanotaanko tätä sukupolvikokemukseksi. Voi olla. Minulle on.

http://www.youtube.com/watch?v=gazW7MOqHzQ&sns=em