Viisaasti

Viisautta olla vertailematta. Antaa itsensä olla.

Suoda sama armo toisille. Ohittaa.

Olla vaaittamatta, lopettaa sisäiset saarnat. Katumuskylvyt ja piehtaroinnit. Elämä liian lyhyt niiden ehtimiseen.

Kummasti opettaa ja ojentaa vuodenajan vaihto ihmistä.

Pihapiirin hömelö rastaanpoika tai rannan pikkusorsa.

Mitä huolta? Pää välillä pohjamutiin ja ylös kiitäen kuplana. Matoja lukemaan kevein askelin ja rinta rottingilla.

Kerran vain tämä kesä.

Giuseppe Arcimboldo: Neljä vuodenaikaa ja yksi pää

Pirun pari

Pihapiiriin asettuneet kaksi palokärkeä teuhaavat ympäriinsä. Toinen kopsii tuolta, toinen lehahtaa tänne. Koputtaa ikkunan otsalautaan, rapsuttaa männyn kaarnakuorta, pelmii muurahaiskeossa.

Kirjosiepon elegantti pyrähdys oksalle on eri  liikegenreä kuin näiden mustien raggarien raskaanoloinen koikellus.

Mikä pirun pari tämä on? Pesästään puhdistetut  Pilli ja Pulla? Vai rakkauteensa höpsähtänyt vanha vaimo ja äijä?

Jossakin puskassa niillä on varmasti piilossa kromikiiltoinen hapsuharrikkansa. Jättävät jälkeensä tyhjät spraymaalipurkkinsa ja nuuskarasiansa. Jotakin ihmeteltävää jälkipolville, - jos niitä.

Hey, hey honey!
Bye, bye baby!
Kliije --- kri-kri-kri

Vihreää unta

Mistä kaikki vihreä tulee?

Vihreä vivahduksineen. Valo ja sen varjot, taivaan pilvet, vesi ja ilma loppumattomassa suviyön unelmassa. Kaiken koreudessaan. Yltäkylläisyydessä. Täyteydessä.

Vihreä hulluus. Suu täynnään yrttivihreää ja korvissa etäisen linnun huuto kaikuna hämäränvihreässä.

Mihin kaikki vihreä katoaa? Päivän nousuun, hetkeen jolloin elämä sokaistuu valoon, putoaa pimeään.

Erilaiset hetket

Ihmettä on, ettei sama toistu samanlaisena ikinään.

Hetkistä jokainen omalla merkityksellään. Aika asettuu palasina sijoilleen.

Taivaalta leijailee takille valkeaa. Äänet ja kiire humahtavat hiljaiseen pehmeään. Aika leijuu sinisessä. Pysähtyy.

Höytyvät kehräävät itsensä kukkien terälehdillä. Nurmikko muuttuu sammakonkuduksi. Ympärillä utuistuu.

Puiston paju lavastaa minulle. Tuuli ei hengitä. Kukaan ei vaadi pääsylippua. Olen mukana. Tämä on vain minulle, vain nyt.

Ragnar Ekelund: Sisäkuva

Maailman järjestys

Maailma niin täynnä, elämä kirjavanaan. Ihmettä ja asiaa toinen toisensa perään, limitse, päällekkäin. Värejä mitä mieli keksii.

Miten vaan rajaat ja lajittelet. Työnnät pois tai huuhdot ajatuksistasi. Aina on. Kaikkea. Paljon.

Istutat puun ja odotat kasvavan. Silti se versoo toisaalla. Teet muurahaisille helpon polun ja katsot niiden taivallusta jäkälikössä. Itsesi asettelet siististi laskoksille, mutta kutistut kohta rypyille.

Yrittämällä ei maailma järjesty. Tuskin muutoinkaan. Sen kun oppisi vielä.

Hokusai: Punainen Fuji

Ainoana aamussa

Edellisen illan sade piiloutui yöksi puistoon.

Pimeä oli pyyhkinyt taivaan. Aurinko nosti pensaista sateen haamut.

Meren lahti jähmettynyt kauniin kauhusta sijoilleen. Talojen varjot viilsivät katuja kahteen.

Ei vielä ensimmäistä lokin huutoakaan. Vain epäily: On unohdettu johonkin aikaan ainoana?

Maa horjahtanut kaiteelta, on enää oma heijastuksensa. Kulman takana tyhjään kuilu. Pimeä pelkää valossa, eikä pääse hämärän rajoille. Niin kirkasta ja selkeää. Asiat kaikki aavistaa.

Raffaello: Tyttö ja yksisarvinen

Lehmuksenvihreää

Puiston vanha lehmus seppelöi itseään. Tyvi versoo uutta vihreää ja kruunaa korkealle kiertyvää kaarnaista pintaa.

Puu kasvanut taivaaksi. Enkelten aavistelu suhisee lehvästössä. Mustarastas arkkienkelin äänenä.

Hengitän kasveja. Juurrun ja kiinnityn. Annan  muistojen hulvehtia.

Huuhdon syrjälle ikävän ja surun. En kadu. Annan armon kaikesta. Unohdan hetkeksi haavat. Omat ja toisille tehdyt.

Hugo Simberg: Haavoittunut enkeli

Ääntä mahtuu

Vuodesta toiseen käki jaksaa. Mitä onnea ja eloja ennustaa. Luulisi menevän jakeluun vähemmälläkin jankkaamisella. Kukaan niitä laskemaan. Matikassa muutenkin surkea.

Peipot langoilla pitävät puoluekokousta. Teesejä pukkaa ja antiteesejä. Kiurulla kauempana oma monologi. Koska tulisi valmista ja viimeiseen näytökseen.

Varisten parvi suoraan Shakespearea. Tiirat tekevät yön kuningatarta. Ylä-ääniä taatusti kaikkeen tarpeeseen.

Aamulla kirnuaa kyyhky ja illalla kurppa.

Yhtä ääntä. Kaikki sanotaan, mutta kukaan ei saa sanoista selvää.

Kuutti Lavonen: Arda

Evoluutio on

Hengissä pysymisen evolutiivinen oppi on mukautuminen.

Ei ole mukavaa. Ei ole reilua. Elämä ei ole.

Kevätaamuinen tyyni kimallus ja viherryksen hyväily vaihtuu silmää räpäyttämättä kiviporan ja kuormaajan pölyisään duettoon. Kirskeeseen ja äkkijyrinään. Ne tarttuvat hiuksista ja heittävät äänivalliin, pahoinpitelevät. Jättävät rähmälleen, ruhjeille ja välittämättä.

Ihmislaji, joka taitaa trapetsilla horjahtamatta hätäisimmässäkin tempoilussa, on kukkulan kuningasta. Lordiherraa ovat kelmutetut, pinnoitetut, ponnistetut. Päältä ja sisältä pelkäämättömät.

Mukautuvat.

Wassily Kandinsky: Keltainen-punainen-sininen

Kaikki jo ajateltu

Savu kelluu aamutyynessä. Huntuinen häivähdys mustikanvarpujen yli. Aurinko kipuaa työläästi taipaleelleen.

Ajatus horjahtelee. Uupuu alkuunsa.

Maailmassa kaikki jo ajateltu. Aurinko nähnyt kaikki aamunsa.

Hulluutta kuvitella itseään olemaan. Linnun siipilehahdus ja poissa.

Alpo Jaakola

Kevät pursuaa

Rannan mutamullasta puskee tarmokkaiden vuorenkilpien mykyisät versot. Tekevät punaryppyisillä nyrkeillään tiettäväksi vieressä kaakattaville poskihanhille, että perkeles osaavat täällä muutkin kaupunkisuunnittelua. Joukkoistetaan. Heitetään hachatonit. Me, hyvät tyypit.

Urbanisoidutaan nyt kaikki yhdessä. Hanhet paskomalla ja vuorenkilvet vahvojen varsiensa versonnalla. Ihminen siinä sohimalla selfieitään. Kun ei ole kaveria kuka hetken muistaisi, tunnistaisi. Todistaisi paikalla olleeksi, ja antaisi alibin.

Vietetään vappua. Juodaan ja huudetaan pään sisälle. Annetaan tyhjän kaikua. Ollaan hetki yhteistä juhlaa.

Ja. Olenhan tässä minäkin. Huomatkaa.

Kevät pursuaa kaupunkiin. Kuohuviinistä pölähtää pilvi. Korkki pääsee puristuksistaan ja suorii helmojaan. Mustarastas sättii vanhaa varista. Sipulit maakoloistaan työntävät periskooppinsa.

Tähyillään, mikä meno.

Heikki Marila: Skenet

Varokaa valoa

Sateen jäljiltä kaupunki sukelsi kadun lätäkköön. Talot tekivät kuvajaisistaan korkeuden kanssa pohjattoman kaivon.

Taivaansininen sopraano viritti huikean soolon. Tuuli tempaisi ratapihan pölyä kauluksesta ja heitti koko ruojan silmille.

Otsaluissa rutisee valo ja silmät sulavat lammikoiksi.

Nyt on turha jäädä ruikuttamaan tai ihmettä kummastelemaan. Kaupunkikevät synnyttää.

Onneksi ikkunat viimekin vuodenaikana jäivät pesutta. On edes pientä himerrystä lasien takana. Sinne aremmat kaltaiseni saavat lymytä valoa haukkomaan.

Rene Magritte: Golconde

Ilo omasta

Omasta pidän kiinni. Kunhan kynsin kykenen. Aika moni muukin arvelen.

On oma elämä. Oma ajatus. Oma onni. Oma rakas. Oma oma.

Vastaan käveli matalajalkainen koira leukaperissään itseään suurempi oksa. Selkeästi aivan onnessaan omastaan. Riemusta ja ylpeydestä rinta kaarella. Sen itselleen paremmaksi ei varmasti voi tulla.

Omastaan voi iloita. Sallittua ja tarpeellista suorastaan.

Maailma luontoaan huolehtii, ettei omaa ylenmääräisesti kuitenkaan. Sitä oikeaa, aitoa omaa.

Ellen Thesleff: Omakuva

Purkutyömaalla

Hiljaisen päivän harmaalla kävelyllä tapasin yllättäen tutun torin laidalla talon henkitoreissaan.

Lähes kokonainen kortteli saattohoidossa. Kivitalon kerroksia riivitty ammottamaan. Mykkänä huutona revityt seinät. Armoton teurastus.

Liikkumatta tuijotimme toisiimme. Talo särkyneillä silmillään. Sälekaihtimet repsottaen väsyneinä silmäluomina. Lasiainen reikäisenä. Olemattomuutta heijastaen.

Miten paljon rakennustyötä. Aherrusta. Tekemisen touhua. Muurattuja tiiliä, naulattua lautaa, levyä, rimaa, valettua, saumattua, tasoitettua ja maalattua. Miten paljon vastavalmistuneen uhoa, uuden odotusta, ihmisten elämää, tärkeää tekemistä ja tunteita huoneissa. Tuulen nyt kulkea. Kohta vain tyhjän taivaan unohdus.

Miksi minut hylkäsit?

Himokasta

Puiston jäästä riisuuntuneella, alastomalla polulla askel uppoaa reidenpehmeällä iholla. Vihreää odottavan maan verisuonilla.

Kylläpä kevät on karkeudessaan himokas. Tuoksuillaan räävitön. Rivouttaan likainen. Ehdottomuudessaan epäpyhä.

Lähes routivasta maasta kuulee puiden juurisupatuksen. Toinen toisiinsa kietoutuneen suihkeen. Valomerkin vaikutuksen puuhorteeseen. Kevättä.

Ihminenkin hamuaa toiseen ja itseensä.

Vieressä tyttö tuomaroi kumppania tinderillään. Voi vallattomuuden vaisuutta. Avusteista arkaa lähentelyleikkiä.

Puilta ja puistoilta olisi opiksi otettavaa. Kevään kainouden puutteesta. Aidosta.

Peter Paul Rubens: Venus peilaa

Sunnuntai-ikävää

Naakat pitivät katonharjoilla ikävää. Lehahtivat siivilleen. Sovittautuivat taas sijoilleen. Paremman tekemisen puutteessa. Harvoille kulkijoille remahtivat naakkumaan.

Lumikasa ruskettui torin laidalla. Mitä lie säästeli senkin sisimmässään. Yö jähmettänyt rosoisen pinnan. Harmaata hohkaava päivätaivas ei ainakaan pääsisi sen salaisuuksia kaivelemaan.

Talon kulmalta humahti kasvoille kosteaa viimaa. Vedessä laikkuinen jääkansi. Rannalla ylimielisesti ilmehtivä sorsa. Ei mukamas minnekään malttamaton. Sille sama, miten pitkään kevät kuhnustelee.

Puu peilasi ruosteiset oksansa harmaaseen. Sielunsa silmut ummullaan.

Miten on kiusalla aika kuurupiiloillaan. Olematonta otetta hetkessä hamuten.

Magritte: Surrealistinen maailma

Alussa oli loppu

Alku on haukannut lopun hännästä. Mitä väliin jää, vilahtaa.

Milloinkaan ei voi tietää, ollaanko juuri nyt päätepysäkillä vai lähtölaiturilla. Aika kolisee ohi kuin kolmosen ratikka. Mennessään kaarteessa ulvaisee ikäväänsä tai iloaan. Nekin toisissaan kuin siamilaiset.

Ikääntyvä lopputalvi rahisee kaduilla. Ihmisten jaloissa kuleksimassa. Harmaa pilvipeite harteilla tuskin lämmittää.

Moni katsoo ohi tai pälyilee paikkaa johon silmänsä kiinnittää. Nakkaa ajatuksensa ajan flipperiin. Harva tässä.

Näin yhdentekevää. Lopussa tai jälleen sen alussa.

Hieronymus Bosch: Haywain triptyyki

Varjo askeleelta

Katuvalolta toiselle ympärillä oma varjo.

Sivulta hypähtää, tummenee eteen ja siirtyy taas taakse. Askeleelta ottaa uuden aseman. Palaa. Aloittaa alusta.

Väsynyttä leikkiä. Pimeän pantomiimiä.

Kohta heitän hyvästit sille. Ajatus jo osaa kevään tienviitalle. Matkaseuran marssi hiipuu aikanaan hiekoitukselle.

Hetkeksi jätän. Katselen silloin jossakin hajavalossa ihan yksinäni. Kevättä.

William Turner: Auringonnousu

Kadonnutta

Lumi on sulanut ja huvennut kuin tunteet.

Kinosten valkoinen kuohu on kutistunut kuraiseen kasaan, josta tuskin tunnistaa valkoisen häiveen.

Kimallus on hatara muisto. Haalistunut kuva huurteessa keimalevasta puistosta.

Räntäinen sade läiskii kasvoille kuin loukatakseen. Sävyttömyys katsoo lätäkköjen peileistä. Elämä kolisee kaarteissaan. Askel ei jätä jälkeä.

Hiekka rahisee tyhjää ja toimetonta. Unelma, oliko?

Marcus Collin: Lumiräntää

Talvilumi

Olen kävellyt valkoisella lumilakeudella. Katsellut lukemattomien hiekkahippujen leikkiä narskeeksi tallotulla pakkaspolulla.

Hileilyä neulasissa, alastonta oksaa kääriytyneenä valkoisen villavaan.

Olen ihmetellyt, miten maa kömmähtänyt lumikoloon. Kaikki kasvit kaivautuneina. Rauenneet riuhtomasta kasvun rataspyörää.

Samaa valkoista elävät ja elottomat. Esineet ja oliot. Talojen nuokkuvat räystäät. Parvekkeilla aaltoileva lumiaavikko.

Lumeen pöllähtävä päivä. Untuvaiseen häipyvä soperrus. Lumelta saatu lupa luopua.

Pablo Picasso: Nainen keltaisessa hatussa

Tavallinen lumisade

Arki askeltanut vaivalloiseen nilkkeeseen. Puolittaiseen. Vähän nuupahtaneeseen. Kuin piirongin päällä kenottava tuoksunsa heittänyt hyasintti.

Niin alustetaan tavallista taikinaa. On vanuuntunutta villapipoa ja märältä tuoksuvaa talvista takkia.

Päiväkin venynyt nivelkohdiltaan. Ikkunasta näkee enemmän kuin vielä ennen.

Lumi yrittää leijailla tavan takaa. Vinoon ja eri suuntiin, miten milloinkin.

Ymmärrän nyt hyvinkin koivikon kaunista ikävyyttä. Tsehovin sisarten
Moskovan matkaa. Jonnekin olisi...

Tyko Sallinen: Alaston

Huomisesta

Katu oli kerännyt koloihin juhlijoiden jälkeensä jättämää hilettä. Kullalle ja hopealle kimaltelevaa konfettia.

Puristi tiukkaan omanaan menneen yön jälkiä puuskatuulen tempoilusta piittaamatta. Ja uhmallakin, että arki jo alkoi mankeloida nupuista pintaa.

Muistojen säihkeessä hipun surumielisyys. Kuin taivaalta tipahteleva hienoinen lumipöly, keijujen kyyneleitä tavanomaiseen. Kristallivaloa tähänkin hetkeen, huomisen muistoon.

Claude Monet: Heinäsuovat lumessa