Lehmuksenvihreää

Puiston vanha lehmus seppelöi itseään. Tyvi versoo uutta vihreää ja kruunaa korkealle kiertyvää kaarnaista pintaa.

Puu kasvanut taivaaksi. Enkelten aavistelu suhisee lehvästössä. Mustarastas arkkienkelin äänenä.

Hengitän kasveja. Juurrun ja kiinnityn. Annan  muistojen hulvehtia.

Huuhdon syrjälle ikävän ja surun. En kadu. Annan armon kaikesta. Unohdan hetkeksi haavat. Omat ja toisille tehdyt.

Hugo Simberg: Haavoittunut enkeli

Takaisin

Aika puiden palata läpinäkyviksi. Ovat ensin haurastuneet heijastamaan taivaalta valoa, ja sitten ripottelevat lehtensä peitteeksi polulle. Unohtavat elämän.

Paikoin kokonainen metsä.

Aamun siniseen ne piirtävät terävät varjokuvat. Kerjäävät huomion ja tekevät kokonaan toisen maiseman. Vaativat kysymään, missä itsesi kanssa olet.

Päivällä on kesäistä kirkkaampaa. Varjo tekee viiltoja. Etkä todellakaan tiedä oletko. Olet. Et. Oletko matkalla jo jonnekin vai tässä. Näkyykö sinunkin läpi.

Hugo Simberg: Tuuli puhaltaa