Elämäsimulaatio

Vappu on yhdenlajin elämäsimulaatio. Se herättelee talvihorroksesta ne, jotka valveille tahtovat. Se on pikakelaus lapseen, ilonpitoon, irtiottoon, vastuuttomuuteen, kohtuuttomuuteen. Jokellusta, kukerrusta, pihinää ja poksahdusta.

Se on kaiken olevaisen sekopäinen arkkiveisu.

Vappu kohottaa altismieliset korkeuksiin samoin kuin taivaansineen supistuvat kaasupallot.

Se opettaa kovapäisimmätkin tajuamaan oman oudon eksistenssinsä maailmankaikkeudessa. Se on se tunne kun kuohuviinipöhinä päässäsi siristelet horisonttia vaakamalliin ja vastaan tuijottaa samansuuntaisessa pyrkimyksessä toinen sihinäpää.

Tämän simuloinnin syvintä olemusta emme ymmärrä emmekä koskaan tulee ymmärtämäänkään.

Mitä myyttistä perimää kelaamme? Siinä kysymys kun silliaamiaisesta on ehditty iltapäivän huikopalaan.

Ansoitettuna serpentiinikatiskaan vihoviimeisen olon äärelle. Elämän kertakaikkisen ikikysymyksen edessä.

Miró Nainen, lintu ja tähti

Arka kevät

Kevät on tullut kaupunkiin aroin askelin.

Se on saanut pensaiden silmut paisumaan ja puiston puut pörhistymään aavistuksen vihreään. Mutta varoen.

Mereltä on noussut hiljainen sumuharso hypistelemään kulkijan hiuksia.

Voikukka suipistaa nuppujaan. Se ei ole vielä valmis pussaamaan päivää poskelle.

Naulakossa kauhtunut talvitakki odottaa edelleen päällepukijaa. Vuodenajan välitilassa kelluu kalpea minä. Silmät tekevät kevätsiivoustaan ja tiputtavat kyynelen. Kohta kimmeltää kesän odotus.


Kadun haavassa
vihertää pieni lehti,
kevät parantaa

Jumalten sohvapöydällä

Elämä on palapeli, jota jumalat kokoavat olohuoneensa isolla sohvapöydällä.

Toisinaan palanen löytää paikkansa. Jokin väri, muoto, tarvike tai tarkoitus alkaa ilmaantua. Toisinaan joutotyö lojuu koskemattomana muun jumalallisen menon alle unohtuneena. Ajoittain palasia tippuu maton hapsuihin ikiaikaiseen kadotukseen tai varisee sohvan pehmusteisiin jumalten selän taakse.

Kokoamisessa on kohtalaisesti puuhaa. Paloja on, ja kuin kiusallaan kuvaan on laadittu niin paljon näennäisesti samanlaista sinitaivasta, totisen yksioikoista vuorenseinämää, monotonista mäntymetsikköä ja loputon määrä toisilleen tuttua heinänkortta. Vaivaa ja hammasten kiristelyä. Aavisteluja ja nappiin napsahtamisen riemua.

Kukaan kokoamisharrasteen ääreen kumartuneista ei tiedä, onko kysymyksessä palaparatiisi vai helvetti. Iso kuva on jossakin turmiolla ja tärvätty.

Palasen kannalta onnellista, että tänään jumalillakin on vapaata. Salitreeniltä palattuaan, ennen illan uutishartautta kuka ties sattuvat siirtämään jonkun jonottajista kohdilleen.

Akseli Gallen-Kallela: Poika ja varis

Yö uskaltaa päivään

On päiviä jolloin yön elämä kulkee kanssasi päivän puuhiin. Riippuu liepeissä hämilliseen kiusallisuuteen asti. Et tavoita tosiminääsi vaikka miten kurkkisit takapenkin suuntaan.

Joskus aamua edeltänyt on niin sakeanaan tunteita ja tunnelmia, tosia tai uneksittuja, että aamu on enemmänkin jonkin unohtuneen unenpätkän jatke kuin omaksi koettua oikeaa arkielämää.

Sitä rämmiskelee harsoisin silmin korttelissa. Yrittää saada likimääräisesti pitävän otteen kadunkamarasta. Skarppaa kohti tukevaa kuulohavaintoa risteyksessä kimottavasta liikenneohjaimesta. Puksahtaa vasten koripallopelaajan vatsalihasta ovesta astuessaan. Erottaa kosmisen kohinan valtionrautateiden aikataulukuulutuksesta. Pienten mahdollisten vihreiden miesten askelkopseen.

Miettii milloinka tuokin korsi lakkasi kukkimasta ja mikä merkitys tuulessa kolisevalla tyytyväisesti tyhjennetyllä tölkillä on tässä todennäköisyyslaskennassa.

Tömähtää päivään kuin ilmatyynyyn. Vaipuu vaimeaan kummeksuntaan. Antaa asioiden olla ja mennä. Unohtuu öiseen.

J. M. W. Turner: Höyrylaiva lumimyrskyssä

Kaupungin kaveri

Askelissa pirskahtelee kaino ilo. Sellainen arkinen. Tuttujen talojen kainalossa, käsi kaupungin kädessä.

Tieto siitä, että paikat ovat kavereistasi parhaimpia.

Pysyvät pitkään, eivät pienistä muuksi muutu, karkaa jokaisen kulkijan kyytiin, katoa ja lakkaa olemasta. Harvoin pitävät suurempaa meteliä itsestään, mutta näkevät askeleesi ja kuulevat ajatuksesi. Lohduttavat, tyynnyttävät. Antavat. Ovat ja tasapuolisesti. Häpeämättä, ja sitä mitä ovat. Aitoja.

Avoinna ja rauhallisesti kuin avara Töölö. Hötkyilemättömästi ja tarkoituksenmukaisesti.

Paikat arvostavat, itseään ja sinua, sellaisenaan.

Ne jakavat myötätuntoa kirkuville röyhkeille lokeille ja vihaisille viisaille variksille.  Varpusille puskatirskeissään ja sillekin, joka ei saa suutaan auki.

Kapungin käsi lämmittää räntäsateessakin.

Rafael Wardi Neulova nainen

Aika loppuu

Aika aina loppuu, vaikka niitä on monia: Tämä, juuri ollut, muistoissani, aikoja sitten, unohtunut. Hetki ja ikuisuus. Ikiaikainen. Luvuton.

Aika, jossa tie kulki tuskitellen työmaansa läpi.

Oman lajini korskeuden korkea veisu. Paikaksi ja maisemaksi tunnustettu, kymmenien ja toistenkin tuhansien vuosien satojen kärräämä, puretaan olemasta.

Tieinsinöörin märkä uni. Vedetään metsät matalaksi, riivitään maa ja multa pelloilta luita myöten kallioksi. Ja panostetaan tuhannen soraksi.

Mitähän minäkin tällä tiellä teen.

Lascaux'n luolamaalauksia

Talvipuutarha

Talvipuutarha koreili monenkirjavalla harmaaksi pelkistyneen pääsiäiskaupungin vastakohtana.

Limellä piristetty inkiväärimehu oli kaadettu suoraan taivaan kartanoiden kannusta. Kylmää ja virkistävää.

Yrttinen pelargonia tuoksui ja orkideat kurottelivat kaulojaan kosteaan.

Liikkeellä oli paljon kiljahtelevaa ja kovaäänistä pikkujoukkoa. Sitä ylenpalttista pirskahtelevaa läsnäoloa. Niin yksiselitteistä ja ehdotonta olemista. Vailla häpeää ja rajoja. Omaa kuolemattomuuttaan julistavaa, elämää kohtuuttomuudella ahmivaa. Kasvavaa.

Tuli hetkeksi kipeä kaipuu. Lapseksi. Unohtamaan kaiken, ikävän ja muunkin.

Talvipuutarhan lasien takana hämäröi tyyni Töölönlahti. Linnunlaulun lehdettömät puut pudistelivat oksiltaan päiväsateen pisaroita kuolleille lehdilleen. Talven muisto rannan korsissa.

Asteltiin hiljaisina kotia kohti.

Jan Groth Merkki

Ansaittua

Ansaittu onni on samalla tavalla absurdi kuin ansaittu epäonni. Mahdoton.

Elämässä on niin paljon ja koko ajan nieltävää. Ei tarvitse katsoa kauas, ei edes itseä pidemmälle. Elämä tulee syliin lupaa kysymättä.

Silmän voi antaa vaivihkaa viivähtää kanssamatkustajan olkapäällä kun odotellaan yhtä ja samaa vaunuvuoroa. Noustaan ja istahdetaan penkeille. Kallistutaan kaarteessa kuin aallokossa. Katsellaan sadetihrun läpi Kaisaniemen puistopuita. Ja kummallakin kassissa samaa siipikarjaa chilimarinadissa.

Ja ollaan kaukana toisesta kuin aikaa sitten sammuneiden tähtien maahan kiirivä valokajo.

Ei ole yhteistä kauhaa, jolla elämää annostellaan, ei samaan kalibroitua mittamekaniikkaa.

Siksi kai on niin vaikea, mahdotonta lähes, avata silmiään toisen silmille.

Cornelis van der Voort: Nuoren naisen muotokuva