Vihreää tummaa

Viikko on ollut vihreän. Syvän, tummasävyisen vihreän. Värin, joka hiljalleen ja samaan aikaan yllättäen tummuu elokuisessa illassa lähes mustaksi, vain aavistukseksi itsestään.

Elokuu on omansalainen kesäkuukausi, jossa tapahtuu monenlaista jykevää ja dramaattista. Vain turha touhukkuus, varautumispuuha ja outo ryhdistäytymisen tarve vie huomiota tästä hetkestä. Aiemmin kesällä on voinut sallitummin vaipua ihasteluun, ihmettelyyn ja sukeltaa kulloinkin käsillä olevaan aistimukseen.

Mutta elokuullakin on minulle onneksi jo ollut hetkensä.

Puiston nurmikentän laidalla lehtevät puut muodostavat pyöreälinjaisen vihreän siimeksen tummuvaa taivasta vasten. Lehtiseinämä vaikuttaa enemmän mahtipontiselta oopperalavastukselta kuin todelliselta puistonäkymältä. Niebelungin sormustako täällä esitetään.

Kun ajatus hetken harhailee ja silmät kiinnittyvät toisaalla ja takaisin, onkin vihreän monisävyisyys sulanut yhtenäiseksi tummuudeksi. Ei kai mikään ihme mutta, ihastella täytyy. Niin salaperäistä, niin kohtalonomaista.

Elokuulla on kumma taikansa. Kesän Zen.

Tänään satuin lukemaan Tua Forsströmin runoja. Lokakuisista järvisouteluista, jollakin tapaa tähän hetkeen istahti mielestäni tämä. Nauti.

Pilvet itku ja sumu Vanessa
Valuu vettä pitkin poskia kaulaa
Itkua kunnes itku lakkaa itkemästä
Paljon vettä ja kalat uivat
Paljon unia ja kalat uivat
Kalojen äiti ja isä ovat poissa
Vettä ja pilviä eikä mitään maata
Kalat leikkivät toisten kalojen kanssa
Kalat haluavat olla iloisia ja uida
Järvi on vain pieni järvi
Kalat jäätyvät kun vesi jäätyy
Veteen tuulee ja kalat uivat
Kalat uivat ja vesi tuulee

Sininen on taivas, jestas

En pääse pastisseissani nyt eteenpäin sinisestä.

Eilen oli kesäpäivän taivas niin räikeän sinikirkas että vaikea unohtaa. Kun sitä tiiraili pihatuolin vaakakenosta ja vasten vihreitä männynlatvuksia, ei voinut kuin ihmetellä. Mistä maailmankaikkeudesta tämä kaikki sinisyys tulee. Pikanttina yksityiskohtana oli keskellä sinisyyttä hauraasti naurava kuunsirppi.

Nämä värit, nämä tunnelmat ja näkymät on ilman muuta säilöttävä talvipimeän varalle kesäilokellariin. Sen verran joutenoleva saa vaivautua kotoilemaan.

Sinistä on kiistämättä varmaan ainakin jossakin kirjailija Jane Austenin kesämekossa tai jonkun hänen kainon sankarittarensa tanssiaishelmoissa. Kanttauksina, sinisinä silkkinauhoina. Näin sen ilman epäilystä ajattelen olevan.

Jane Austen ei tänä kesänä ole ollut kirjapinossani. Kirjakaupassa hiplasin kyllä yhtä kevytsoraharkon paksuista pokkaria, johon oli pakattu koko Austenin tuotanto. Onneksi jossakin kohti jokin holtti sentään oli tallella.

Kaikille sielunsiskoille ja -veljillekin, joille Austen on rakas, linkki romantiikan heinäkuussa uusintana esitettyyn Austen-ohjelmaan. Kääntäjä ja Austen-asiantuntija siinä keskustelevat. Heinäkuu meni ja kesä on loppuaan kohden kallellaan, mutta romantiikka jää.

Suosittelen:

http://areena.yle.fi/radio/1954674

Joutavia sinisiä ajatuksia

Vesi on sininen, vaikka varmaan oikeasti se ei sitä ole. Sininen ja vesi ovat yhtä ainakin tunteena.

Kun kelluu meressä ja katselee poutapilvien purjehdusta kesänsinisellä taivaalla, voi ajatella veden heijastelevan taivaan sinisyyttä. Vaiko taivas heijastelee vettä.

Ja mistä kertoo sadepilvien tummuus. Ensin harmaus, jossa hento häivähdys sinisyyttä ja sitten toisinaan tummuen yhä syvemmin sinisyyteen. Pilvissä piilevä vesi vaikuttaa siniseltä, joka valahtaa värittömäksi maahan sataessaan.

Sinisenä sadepäivänä on suorastaan velvollisuus tarttua, johonkin Agatha Christien dekkareista. Uppoutua jonkun englantilaisen maaseututaajaman tai kartanon yläluokkaiseen elämänmenoon. Nyt sattui luettavaksi neiti Marplea. Eikä yhtään kaduta kirjan parissa vietetty päivähetki ja yö, jolloin hentoinen sade kuiskaili parven katolle.

Kun Marple oli pannut loppusivuilla neuletyönsä syrjään, tehnyt asiaankuuluvan yhteenvetonsa ja murhaaja paljastettu, maailma ympärillä tuntui niin tyyneltä ja turvalliselta.

Sekö näissä kesärituaaleissa niin koukuttaa: Samanlaisuus, toisto, muutoksen hitaus.

Vaiko vanheneminen.

Aiheeseen liittyen kannattaa lukea kirjailija Kristina Carlsonin kirjoitus Suomen Kuvalehdestä 30/2013.
Kristina Carlson: Vanhusmaisuus

Keltainen päivä pienesti

Heinäkuu on ollut tavattoman, - ja samalla tälle paikkakunnalle tavanomaisen -, kuiva. Aika pitkälle kuitenkin päästiin ennenkuin pikkukoivikoissa ja pihapuissa keltainen on alkanut pilkuttaa maisemaa.

Päivän teemaväriksi keltainen sopii myös tienpiennarta täplittävien mykerökukkaisten pietaryrttipuskien vuoksi. Yrtti on niin hauska, että sitä tekisi mieli kuivata sylitolkulla syksyn värittömyyden varalle. Onneksi täällä maalla riittää pellonpiennarta ja rantalepikkoa pietaryrtin kasvaa.

Oma unikkoviljelmä on voinut juuri niin kuin kaikki surkuhupaisat puutarhapyrkimykseni. Eli aika vaatimattomasti. Siitä pikkuruinen kukkapenkki on ollut kiintoisa, että sitkeästi sieltä aina silloin tällöin joku unikoista punnertaa esiin kukkasen. Alkukesästä taisi olla päivä, jolloin kukassa oli peräti kolme kaunotarta samaan aikaan. Mutta tänään on auki hauraita terälehtiään tuulessa keinuttava keltainen unikko. Mikä riemu yhdestä, kauniista kukasta.

Keskityn tänään kesänkeltaiseen.

Neilikoita ja muuta herkkää

Kummaa kauneuden kaihoa meissä joissakin on nimenomaan kukkien suuntaan. Niitä ei lakkaa ihastelemasta. Jokakesäiset rituaalit ovat isolta osalta sitä, että rientää niitynlaitaa tai peltotien piennarta nähdäkseen ja tuoksutellakseen kesäkukkiaan.

Erityisen kukkahuumauksen kokee keväällä. Talven jäljiltä vielä kelmeän värittömälle pientareelle syttyy leskenlehtiaurinkojen loiste. Tai miltä tuntuukaa nähdä lehtoon siivilöityneissä valopälvissä sinisyyttä hehkuva vuokkomeri. Lehdokkien orkideantuoksu kesäillassa. Kielopaikan hennot parfyymit...

Ja jokaiseen kukkaan, istutettuun tai luonnostaan paikkaansa kasvaneeseen, liittyy tarina, muisto tai muistoja. Mieleen nousevia kuvia ja tunnelmia. 

Keskikesän kukista herkin ja puhuttelevin minulle on ketoneilikka. Kukka ei ole suurin suuri, mutta hentoisen varren ja kapeansuikeiden lehtien kannattelemana hehkuvan aniliina se saa minulta kaikki tyylipisteet. Siinä kukkii kesä tienpientareella. Ujo kukka ummistaa terälehtensä illalla ja avaa silmänsä taas auringolle ja valolle. Sekin jotenkin erityisen hienostunutta.

Mistä ja miksi mikin kukka kellekin on mieluisin. Siinäpä seliteltävää. 

Ketoneilikka on yksinkertaisen kaunis.

 

 

 

Pitsaa isoisoisän muistolle

Kylän rannassa toimi ennen saha. Rannikkopitäjässä se oli joskus reilut sata vuotta sitten ihan kohtuullisen merkittävä työllistäjä. Maattomat, metsättömät miehet saivat sieltä ainakin sesonkiluontoisesti elantoa.

Sittemmin lakkasi sahaaminen. Jäi piippu, komea konttorirakennus ja hallitilaa.

Nykyisin sahan konttorilla lauletaan kesäaikaan karaokea, tanssitaan jukeboxin tahdittamana ja joskus saadaan joku edustava lavalaulaja esiintymään.

Silakkapitäjän entisellä sahalla paistetaan myös pitsaa. Se on laiskan lomailijan kesäkeittiön perusjuuresta: grillaaminen kun ei käy kun seutu ritisee kuivuuttaan ja potut sillillä ei nappaa.

Minä haukkasin tänään kesäpitsaani isoisoisän muistolle. Miehelle, jolle sattui pahasti sahalla ja joka kuoli laiturille odoteltaessa laivakyytiä Turkuun ja hoitoon. Näin olen sen sahamiehen tarinan kuullut omalta, jo manalle menneeltä isältäni, joka taas oli kuullut tarinan omalta isältään...

Hiukanko huimaa toisinaan kun miettii pientä itseään isossa elämässä...

Ajattelenko, bloggaanko?

Puoliso kysyi yllättäen eilen: "Milloin olet viimeksi ajatellut?"

Siihen oli pakko vastata, että hyvänen aika, - en edes muista milloin.

Ajatellut siis niin, että olisin oikein nähnyt vaivaa sen eteen. Tiennyt tekeväni "ajatustyötä". Veivannut päästäni jonkun oman ajatuksen...

Pienessä päässäni kyllä lähes koko ajan joku surraa ja supisee. Liian usein se pikkujäynääjä vasemman olkapään takaa. Se nälvijä, joka aina jäkättää. Arvostelee ja alentaa omaa ja muiden arvoa. Niin ja sitten toisinaan se hentoileva fiilistelijä tai jatkuvaa muistikuvaperformanssia pitävä, kaikkea koettua, elettyä kertaava ja kelaava historioitsija- ja liikenteenlaskija-minäni.

Kun sitten nukkumaparveni ikkunasta katselin illalla männynlatvojen vilkuttelua tein tällaisen johtopäätelmän, jos kirjoitan, joku ajatushan niistä sanoista sitten pakosti syntyy.

Eli tästä se harjoittelu alkaa, omien ajatusten.