Kevät pursuaa

Rannan mutamullasta puskee tarmokkaiden vuorenkilpien mykyisät versot. Tekevät punaryppyisillä nyrkeillään tiettäväksi vieressä kaakattaville poskihanhille, että perkeles osaavat täällä muutkin kaupunkisuunnittelua. Joukkoistetaan. Heitetään hachatonit. Me, hyvät tyypit.

Urbanisoidutaan nyt kaikki yhdessä. Hanhet paskomalla ja vuorenkilvet vahvojen varsiensa versonnalla. Ihminen siinä sohimalla selfieitään. Kun ei ole kaveria kuka hetken muistaisi, tunnistaisi. Todistaisi paikalla olleeksi, ja antaisi alibin.

Vietetään vappua. Juodaan ja huudetaan pään sisälle. Annetaan tyhjän kaikua. Ollaan hetki yhteistä juhlaa.

Ja. Olenhan tässä minäkin. Huomatkaa.

Kevät pursuaa kaupunkiin. Kuohuviinistä pölähtää pilvi. Korkki pääsee puristuksistaan ja suorii helmojaan. Mustarastas sättii vanhaa varista. Sipulit maakoloistaan työntävät periskooppinsa.

Tähyillään, mikä meno.

Heikki Marila: Skenet

Varokaa valoa

Sateen jäljiltä kaupunki sukelsi kadun lätäkköön. Talot tekivät kuvajaisistaan korkeuden kanssa pohjattoman kaivon.

Taivaansininen sopraano viritti huikean soolon. Tuuli tempaisi ratapihan pölyä kauluksesta ja heitti koko ruojan silmille.

Otsaluissa rutisee valo ja silmät sulavat lammikoiksi.

Nyt on turha jäädä ruikuttamaan tai ihmettä kummastelemaan. Kaupunkikevät synnyttää.

Onneksi ikkunat viimekin vuodenaikana jäivät pesutta. On edes pientä himerrystä lasien takana. Sinne aremmat kaltaiseni saavat lymytä valoa haukkomaan.

Rene Magritte: Golconde

Ilo omasta

Omasta pidän kiinni. Kunhan kynsin kykenen. Aika moni muukin arvelen.

On oma elämä. Oma ajatus. Oma onni. Oma rakas. Oma oma.

Vastaan käveli matalajalkainen koira leukaperissään itseään suurempi oksa. Selkeästi aivan onnessaan omastaan. Riemusta ja ylpeydestä rinta kaarella. Sen itselleen paremmaksi ei varmasti voi tulla.

Omastaan voi iloita. Sallittua ja tarpeellista suorastaan.

Maailma luontoaan huolehtii, ettei omaa ylenmääräisesti kuitenkaan. Sitä oikeaa, aitoa omaa.

Ellen Thesleff: Omakuva