Tähtiin tuijottelu

Kaupunkiasuja lumoutuu tähtitaivaasta harvakseltaan. Mutta sitä vahvemmin.

Tavallinen öinen taivasnäky on repaleisten pilvien aavistus tai tyhjällä taivaalla kumottava kuu kulloisessakin koossaan. Kauempaa katsoen kaupungin yllä hehkuu vain hajavaloinen punertava harso.

Joulumatkalla pääsin näkemään taas tähtien toden. Pimeän, mutta lumihehkuisen maiseman halki ajaessa taivaan tähtikartta aukesi ihmeteltäväksi.

Tähtien tuoma taju ajasta ja äärettömyydestä kumoaa arkiajattelun. Tähdet asettavat ihmisen tekeleet mittasuhteisiinsa, varsin vaatimattomiksi.

Mutta ihmisen oloon tähdet tuovat suuruuden ja mahtavuuden hipaisun. Elämällä on mittaamaton merkityksensä.

Älä kysele mikä tai mitä se merkitys on, mutta niin kertoo lähes liikkumattomana ylläsi kaareutuva loppumattomiin kurottava tähtien taivas.

Elämä on. Sinä olet. Me olemme ja olimme.

Valo ja pimeys tasan

Huomenna aika kuin aavistukseksi seisahtuu. Tasavertaisina päivä ja yö. Valo ja pimeys. Kaiken helskeen ja helinän yli kun päästään, maan pohjoinen poski kääntyy aurinkoon.

Pimeys on parhaimmillaan paksu peitto, jonka alle uni tekee pesän. Se on hiljaisuutta soiva katedraali. Yksinäinen kävely. Horisontin rauhallinen tasanko, jossa katse laskee levolle.

Kun pimeys on pimeimmillään kuvittelen sen kiteytyvän kirkkaaksi. Jos oikein avaa silmänsä ja katsoo syvyyteen, eikö silmiin sytykin tähtiä. 

Valon lähellä pimeys pimenee. Pimeässä valo kirkastuu. Lieneekö siinä joulun ajatus?

Polulla poloinen

Tästä päivästä askellan eteenpäin ihmisen ikää. Tolppa polun varrella on näkymätön, mutta huomaamatta ei jää.

Tällaisina päivinä tunne kuin junamatkalla säkkipimeässä. Polo yrität arpoa, missä mennään. Ikkunassa kalvakat kasvosi kiitävät mustassa maisemassa, joka on, vaikket sitä näe. Kaikkea tapahtuu, mutta sinä olet junasi ainut matkustaja.

Elämän kuvassa eivät latteudet loput. Onneksi ihmisellä sentään itselle nauramisen kyky.

Omassa elämässään suunnistaa ilman karttaa ja kompassia. Jossakin uhmapäissään ja kaikkivoipaisuutensa vaiheessa sitä luulottelee hyvinkin pysyvänsä suunnassa ja itse päättävänsä, mitä mäntyä päin milloinkin juoksee. Minkä lähteen ääreen onnessaan tuupertuu. Kovin ovat kuitenkin vähäiset omat ohjauselementit.

Tässä tolpalla minä nyt olen. Mikä lie umpiräpikköön ripustettu rasti. Jonnekin tästäkin vielä mieli.

Kunnolla kade

Jos olisikin puu.

Kaltaisilleen, omalle lajilleen ei haluaisi olla kade. Siitä saa vain ylimääräistä mielenpahaa. Sen sijaan puita voi kenottaa kaula ojollaan ja kateudesta vihreänään. Siitä vai itsekin vehristyy ja ryhdistyy.

Puut ja heidän metsänsä ovat hyviä. Yhteyttävät ihan hengästymiseen maailmaa ilmastokatastrofin alta.

Puut ovat juurevia. Sitkaita ja sinnikkäitä. Kourivat hyväntahtoisesti maata ja muhittavat multaa. Suojaavat sienirihmastoja ja rakentavat myyrien katedraalin kattoruoteet. Pysyvät sijoillaan eivätkä hötkyile kaiken maailman hulluuksiin.

Innovatiivisiakin ne ovat ja uudistushenkisiä. Hakevat sopivat saumat jämerästäkin ja pistävät versonsa vikittelemään tosikkouteensa repeävää kovaa. Anarkiaa ja pientä jäynää. Vallitsevien rakenteiden hienoviritteistä halveksuntaa.

Eivät jähmety yöpakkasiin. Joogaavat lumihorroksessa ja kantavat nöyrinä taakkansa tosiasioiden takia. Sulattavat vihansa heti kevääseen. Unohtavat ikänsä.

Puilla on kykyä itseilmaisuun ja aitoon läsnäoloon. Myrskyn jälkeen, kun tuuli on pitänyt rajunpuoleisia tanssiaisiaan, ilonpidon määrää mittaa kaduille pudonnut roju.

Puiden ja tuulen öisistä tangoista arkinen ohikulkija on tosikade. Voi vain aavistella minkälaista elämää, minkälaista erotiikkaa.

Mielen valoa

Kuten päivä on riisunut valonsa, niin ajatukset hiipuvat teräksentummalla kävelyllä. Mielen musta haurastuu ja häviää. Sadevesi noruu katukaivoon. Elämä kevenee.

Harmit valahtavat hihansuusta kadulle ja jäävät liiskaantuneiden lehtien seuraksi. Siihen jäävät avuttomina asfaltin kiiltoon makaamaan. Sade täplittää silmälasien linssissä maiseman. Vaihtelua, uudenlaisia näkökulmia.

Nosturin varrella keikkuu veikeä kuusi. Hyvällä huumorilla siitä revitään joulumieltä. Niin kekseliäs on suomalainen pimeytensä keskellä ja sisällä.

Pakko puristella leukapieliään, kun Kaivopuiston lähetystörivistössä ohittaa sen Yhdysvaltain. Sanakin vielä siltä suunnalta masentuneista ja melankolisista, vääränlaisista ja väärin tuntevista ja hölmösti käyttäytyvistä suomalaisista, niin...

Että kiitos sitä ihan samaa hyvää teillekin.

Majakka haroo vetten yli ja valo pilkahtaa rantakallion poskella. Joulupilkettä. Sellaista, joka minulle sopii.

Aitoa, tarpeellista ja kohtuullista valoa meille, jotka pimeydessä käymme.

Pimeneekö

Monenlaisten maisemien, kohtaamisten ja tunnelmien viikosta jäi tämä, jonka haluan jakaa.

Pieni suuri sodanvastainen laulu. Omien vuosieni nuoruustango. Miten se sattuikin kohdalle juuri tähän aikaan ja tapahtumiin. Sattui osumaan?

Maisema tikittää vuodenajan vaihtumista. Ikkunaan läjähtää märkää. Lippu hohtelee sinivalkoisuuttaan repaleista harmaata vasten. 

Saappaassa on reikä ja villasukka kastuu. Mutta kynttilän valossa on lämpöä.

Sanotaanko tätä sukupolvikokemukseksi. Voi olla. Minulle on.

http://www.youtube.com/watch?v=gazW7MOqHzQ&sns=em

Peltomaisemassa

Marraskuisena päivänä, jolloin pehmeä valo hädin tuskin läpäisee taivaan pimennysverhot, haluaa katsella tyyntä ja tyhjää peltomaisemaa. Sänkipeltoa ja sen syrjälle riisutun metsän rajaa.

Sellaisessa pehmeässä suhjuvalossa pääsee hetkeksi olemaan hiljaa itseltään.

Värit ovat saaneet äärimmäisen merkityksensä. Vivahde ruskean eri sävyssä erottuu. Harmaa  aaltoilee koko taivaan katon yli ja laskeutuu aavistuksena häviävään vihreään kuusikossa.

Muodoilla on omat tarinansa: Pientareelle jähmettynyt horsman varjo. Pensaan muistossa riippuva ruusunmarja. Ääriviivaksi muuttunut kesäheinä.

Maisema ja aika asettuu katselijaan. Kauemmasta katsojasta näyttää, että katselija on osa maisemaa.

Pellon kynnös kääntää kylkeä kuin vuodenkierto. Jokin jatkuu ja on.

Varhaisin

Aamuvarhaisin kaupunki on ystävällisimmillään. Näin sadesumuisina, huppupimeinä marraskuun aamuinakin.

Kaupunki nautiskelee rauhallisesta heräämisestään. Satunnaisista äänistä ja kulkijoista. Raiteet ojentelevat itseään ja peilailevat pimeyttä. Katu suhahtaa onnessaan ohiajavasta autosta. Bussi kumisee itsetyytyväisenä tyhjyyttään. Valmistautuu täyttymään aamulinjan ensimmäisissä ajoissa.

Talot torkkuvat verhot silmillä. Kettu kipaisee retkiltään kulman taakse päivää pakoon.

Kävelijä kohtaa toisen tyynenä. Varhainen hetki yhdessä jakamisen onnea, liki läheisyyttä.

Kaupunki on omissa oloissaan. Läsnä kuitenkin ja turvallinen. Tällaisessa kaupungissa ja kaduilla kuljen. Läsnä ja olemassa minäkin.

Salattu onni, siunattu ensilumi

Ensilumen, olkoon loskainenkin, tulo juhlistaa mielen ja kaupungin.

Tuntemattomillakin on sanottavaa toinen toisilleen. Näkee myötätuntoisia hymyjä ja hienoisia yhteenkuuluvuuden nyökkäilyjä. Nyt se alkaa talvi taas.

Lunta, sen määrää, märkyyttä, sateen suuntaa, hiutaleiden kokoa, kastuvia jalkineita, huurtuvia silmälaseja, valkoiseen kuorruttuvia tarpojia on pakko kommentoida. Huokailla alkavan lumisavotan ankaruutta, liikenteen tukkoisuutta, katujen liukkautta.

Olkoonkin, että lumentulo voi kestoltaan ja määrältään jäädä varsin mitättömäksi. Koskaanhan ei kuitenkaan tiedä, milloin lumi oikeasti todella vyörähtää kaduille, katoille ja puiston penkeille.

Ja kaikilla pienoinen jakamaton, piilossa pidetty ja kuitenkin jaettu onnentunne. Salaa on kielen päälle nuoltu hiussuortuvasta noruva lumivesi ja annettu lumen laskeutua lämpimälle kämmenelle kellumaan.

Ensilumen päivinä ollaan kaikki osallisina ja yhteisössä. Ystävällisyys suorastaan kinostuu katujen ruuhkaan.

Lätäkössä kylpijät

Ympärilleen katselemalla oppii yhtä ja toista. Vaikkapa lätäköistä ja siinä kylpijöistä.

Tuijotin sadetihkuisen harmauden halki läheiselle katukiveykselle muodostunutta taivaan harmaata toistavaa lätäkköä.

Betonimaisemaan sulautunut lähteen silmä muodostui siihen, missä maa loivasti viettää katukaivoon. Kaivon syvyyksiin olisi samoin tein voinut solahtaa koko varsin yhdentekevä maisema. Lätäkkö kuitenkin pysytteli hetken maan pinnalla ja peilaili pilviä.

Tähän herkkään hetkeen pelmahti pari pulua. Harmaita hekin.

Lätäkön kaltaisesta tulikin lampi. Arvokkaan iltapäiväpesun ja iloisen vesileikkihetken näyttämö.

Uskoisin, että pulut olivat onnessaan. Ainakin minä olin. Elämä on hetkittäin enemmän kuin siedettävää.

Jotkut hetkistä

Jotkut hetkistä kiteytyvät helmiksi.

Niissä on samaan aikaan läsnä ja niistä etäällä. Sellaisissa hetkissä yhdistyy tietoisuus ja välinpitämättömyys. Olet hetkessä ja sen ulkopuolella. Sekä että.

Sadepisaroista ikkunaruutuun kasvavat vesihelmet peilaavat katuvaloa ja kaupunkia. Katsotko helmeä vai kaupunkia siinä?

Helmiä voi koota ja kätkeä. Ne ropisevat miellyttävästi omassa rasiassaan.

Rasian voi avata. Poimia helmen ja tarkastella, mitä helmi juuri nyt hehkuu.

Hetkiä on ja riittää. Helmiä.

*
Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa on koettavaa. Tuomas A. Laitinen Fundamental Matter.

http://www.emma.museum/laitinen

Ihminen on sittenkin saari

Ihminen ei ole saari. Näin on pitkään ja yltiöpositiivisuuksissa usein uskoteltu.

Minusta ja kaikissa tapauksissa ihminen on sittenkin saari.

Sen toteamiseen ei tarvita kuin yksi sumun sukassa vietetty myöhäissyksyn päivä. Sellainen, jossa harmaa taivas ei tee eroa harmaan ulapan ja harmaan maiseman yksityiskohdista. Valoa toki on, mutta mikä on sen tehtävä. - Se jää samaan epäselvyyteen.

Ihminen on siinä keskellä, mistä ei mitään näe eikä hahmota. Yksin, kappaleena, käsiään ojennellen. Kenties tarttuakseen, muttei tiedä mihin. 

Eikö se ole kuin saari, joka autereessa leijuu horisontissa meren ja taivaan välimaastossa? Tai saari, jota satunnaisen ohilipuvan laivan peräaalto herättelee tai jonkun menneen myrskyn maininki hyväilee.

Jos se saari ei ole asettunut kovin syviin vesiin, se voi kääräistä housunlahkeensa ja kahlata kyläilemään toiseen. Tai siikaverkkoja kokiessaan kolahtaa toisen rantakivikkoon. Peräti kahahtaa pitemmäksi aikaa naapurikaislikkoon kutemaan.

Mutta saari se on. Ihminen. Ja sumussa.

*
Olisiko valoa ja iloa kaupan? Nyt on myyjän markkinat.

Mitä jää

Sataa. Se sopii marraskuiseen sunnuntaihin.

Pienet pisarat hellittelevät alastomia oksia ja peittelevät maahan pudonneet lehtivainajat.

Puoliuneen piirtyy kuvia ja kohtauksia menneistä ja kuolleista. Ei muistojen kaltaisia, ei kertaalleen käytettyjä vuorosanoja, ei rekonstruktio. Vaan uusi tilanne, tapahtuma, ajan nyrjähdys. Sama kuin silmän hairahdus kirjan sivulla riviltä väärälle.

Puolivalveessa havahtuu ajan ja paikan epätahtiin. Onko nykyhetki vain heijastus ja kuva menneestä vai kuva menneestä heijastus tästä hetkestä?

Missä kohtaa minä ajassa olen? Mitä minusta jää?

Mihin suuntaan aika virtaa? Olenko virrassa vai virran varrella?

Lammen tyyni

On vuodenaika, jolloin on pakosta päästävä luontokokemusten äärelle.

Tuntemaan tuulta, tuoksuttelemaan merta ja märkiä lehtiä, saatava sadetta niskaan ja ihmeteltävä haurastuvia, lehdiltään ohenevia puita ja värittömyyteen vaikenevia puistoja.

Asfalttiin tarrautunut, keltaisena kirkuva vaahteranlehti pitää lujasti vielä kiinni väristään ja menneen kesän lehvästösuhinoiden salaisuuksista.

Ihminen kulkee ihmetellen kaiken suunnattoman tapahtumisen keskellä. Kaikki keväästä käänteinen. On aika sulkea ovet, tilkitä ikkunat ja rauhoittua syksyn syliin.

Helsingin yksi hienoimpia julkisia taideteoksia on Pekka Jylhän suunnittelema Urho Kekkosen musitomerkki Lähde.

Se on urbaani lampeni, jonka silmään en kyllästy katsomaan. Varsinkin tähän aikaan vuodesta. Hartaampaa, salaperäisempää ja voimaannuttavampaa paikkaa saa hakea.

Pekka Jylhä: Urho Kekkosen muistomerkki Lähde. Hakasalmen puisto Helsinki.

Lammen silmässä /
kuvana puiden oksat /
elämän kartta

Levoton parvi

Levoton naakkaparvi humahtelee katolta toiselle. Vinon valon lämmittämä peltinen paikka näyttää olevan suosituin. Paikka auringossa.

Vähäiseksi muuttuvan päivän aikana ajatus tekee samoja pyrähteleviä kaarroksia.

Aika riippuu kesän ja talven epämääräisessä välimaastossa ja odottaa tipahtamistaan ikuisuuden tummaan kuiluun.

Ihmisriepu miettii asemaansa universumissa ja omassa elämässään. Kohmeisin käsin pitää kiinni tahallaan tai tahtomattaan päivän rutiineista, mutta toisaalta lentelee jonnekin häikäisevään ja lämpimään.

Ehkä parasta on juuri se, ettei koskaan tiedä, mihin kohtaan ja milloin aurinko tekee pienen lämpöisen läiskänsä. Viisareiden viisastelusta huolimatta.

Ja pahinta.

* * *

Elämä on. Hetkittäin niin ettei sitä huomaa.

Ikkunat itkevät alakuloonsa

Parin päivän sumu- ja suhjusadeverho on rauhoittanut entisestään syyshorroksessa makoilevaa maisemaa.

Maisema muokkaa ajatuksia. Kaikki ympäröivä haikea kauneus itkettää ajoittain.

Toisenlaistakin on. Työmatkallani havahduin.

Espoon asemaa vartioi 70-lukuinen betoninen toimistohirviö. Betoniseinä on niin väritön, ettei sitä tohdi edes harmaaksi kuvata. Seinää läikittää räystäiltä alas valunut vesi. Ikkunat ovat saaneet itkettyneen ilmeen ja tummat silmänaluset.

Rakennus on niin surkea näky, että oma alakulo tuntuu suoranaiselta onnelta.

Maailmaan mahtuu.



Sumu piilottaa
metsältä ääriviivat
totuus unohtuu

Vesi, peilin pinta ja syvyys

Kaupunki on vuorokaudessa heittäytynyt epäystävälliseksi. Tuulen kannattelema kylmä suhtautuu ylimielisesti vaatteisiini, verenkierto ei jaksa pumpata kehoon lämmön tunnetta.

Kauppatorin kolera-altaalla vesi läikkyi kuin elohopeasoppa. Repalaisesta aamuvalosta ei ottanut selvää, mitä odottaa tulevalta.

Edellisen illan oopperakuvat Debussyn Pelleas ja Melisande kulkevat mukaan päivään:

Veden vääristävä peili, pohjalla kimallus ja pisaroiden ilo. Ja sen kauhistuttava syvyys, pohjaton lähde ja kaivoskuilun haisemaan pysähtynyt kaivo. Tiedostettu ja tiedostamaton itsessä.

Vesi on voimakas symboli ja kuva.

Allemonden linnake on minussa ja jokaisessa. Omiin tragedioihimme uppoava ihminen. Pinnalle pyristelevä, rakkauteen kurkottava.


 
http://www.ooppera.fi//images_gallery/img/52_305.jpg

Maisema kuin kieli, ajatus.

Kaupunki tekeytyy itsekseen

Junan ikkunasta, ohikulkevan puiston puista ja maiseman tunnelmasta sen huomaa. Oma kaupunki tekeytyy verkalleen taas omaksi itsekseen.

Taivaan välly on harmaa, ja ilma seisoo aavistuksen utuisena. Puut kohentelevat oksiaan ja ryhtiään suunnattomassa väriloistossaan. Talot saavat takaisin oman arkkitehtonisen kauneutensa ja selkeät ääriviivansa.

Äänet ovat samat, mutta astetta tukkoisemmat. Kuin pumpuliin puhallettu vihellys.

Lokakuu antaa kaupungillemme takaisin sen arvokkuuden. Se suo silmälle levon ja kulkijalle ilon.

Vaahteran lehden

keltahehkuinen kämmen

kadun poskella