Myötätunnoton

Kaupunki osaa olla kertakaikkisen kylmä ja tunnoton. Kun se päivä päälle sattuu.

Se haisee märiltä  hiuksilta ja kostuneelta talvitakilta. Korot kopsivat asfalttiin kuin suoraan ohimoon. Autojen kiihdytyskaasutus riuhtaisee huivin suojan.

Kadun reunoilla upottavat silmäkkeet, joihin kengät läsähtävät hörppimään.

Myötätunnon puute kirkuu. Valot eivät vaihdu ikuisuuteen. Pysäkin katos tarjoaa suojan kuin unohtunut lastenloru. Käsi kohmettuu eikä tavoita toista.

Miten monta meitä onkaan.

Ja tulee toive:

Kasvaisipa kotona koivu. Sellainen sileän valkorunkoinen, dalmatiantäpläinen. Olisipa sillä pienet hauraat lehdet ja auringon valo vihreän läpi. Istuisin selkä sen kyljessä, ajattelisin muurahaisen juoksuja. Vetäisin vihreää ja valoa syvälle sisään. Ja olisi kesäinen lämmin.

Heikki Marila Kukat

Varpusen hipaisu

Tapasin varpusen. Hiljaisen viikon edeltä hiljentyneen kuolleen.

Makasi keskellä siinä höyhenet väristen. Heitti tuskin huomattavaa haastetta katukäytävän harmaalle.

Antoi aamuuni oman vivahteensa. Kokonaiseen päivään. Ajattelun aiheen, hienoviritteisen haikeuden. Höyhenen värinän.

Varpunen kuitenkin.

Hiljaa kun oli. Vain tuulelle vastaten. Tuli kuulluksi. Huomattavasti huomiota herättämättä.

Varhain jo aamu

Uni päivitti itseään, kun päivä oli jo avannut keittiön ikkunan.

Pilvet juoksivat kiireissään aamuruuhkaan tai pois sen alta. Sisään tuoksui puhtailta katukäytäviltä, jotka odottavat polvisukkatyttöjä kumilankahyppelyyn.

Varhaisen junan ikkunassa kyynelehti vielä yön sade. Yksinäisen puun ikävä lehtiään.

Metsä tuuhentuu kiinni taivaan ääriviivaan. Asettuu kaiteeksi ylösnousemukseen.

Ajatuksia ripsii ja pirskahtelee pieninä sumuina.

Miten tuoreelta maistuu, kun aamu on jo varhain.

Vilhelm Hammesrshoi: Interior in Strandgade

Aurinkokuuna

Kuun varjo kulki auringon yli. Ja muutti auringon kuun muotoon. Teki mieli kurkata olon yli ja taakseen. Missä kuu jos sen varjo edessä ja auringossa.

Katseltiin aurinkokuuta työkaverin tuoman jonkun läpi. Kysyin, onko se turvallista. On se, sanoi kaveri. Mies hankkinut. Ydinfysiikko. Niillä on hanskassa nämä jutut.

Toisin oli hautaanhiipuneilla menneillä sukupolvilla. Ne lakosivat sokeiksi kauhistellessaan omina aikoinaan päivällä pimenevää aurinkoa. Tietämättä planeettojen kiertokehistä tuon taivaallista, saati hiukkasfysiikasta ja maailman bosoneista.

Ydinfysiikkaa mietin sitten performanssin päätyttyä. Sitäpä sitä vailla itsekin.

Sekö avaisi ymmärryksen tässä post-postmodernismin maailmassa. Kun nyrjähtäneeltä et näytä ainoastaan itse, vaan koko huutokauppa. Viedään kuin vierasta sikaa. Ja mitä sekin sitten tarkoittaa?

Pieter Brueghel vanhempi: Babel

Huimaavaa

Minut on kyllästetty jo monilla kevääntuloilla. Silti tunne repeytyy tajuntaan henkeäsalpaavasti. Uudestaan, uutena ja ennenkokemattomana.

Meren kevään vapaus.

Kuin jokin itsestä leijuisi horisonttiin ja puristaisi taivaan kättä. Hengittäisi saarten kupeita. Kiipeäisi rantojen reisiä. Kulkisi pohjien keinuvissa salaperäisyyksissä.

Huikaiseva ja hiuslatvuksiin asti hiipivä vapauden ja vapautumisen tunne kun havahtuu talven jäljiltä näkemään valossa uivan meren.

Rauhassaan meri laskostuu aalto aallolta päällensä. Hauraana ja auki tuulen hyväilylle. On reitti kulkea pintaa syvemmälle ja kouraista taivaan sinistä.

Katson ja vedän henkeen tukehtumatta.

Meri makoilee raskaana ja raukeuttaan saarien välissä ja rantojen käsivarsilla suunnattomassa itsellisyydessään. Välinpitämättömänä, uskollisena vain itselleen. Vapautettuna. Vapautensa saavuttaneena.

Gustav Klimt: The Virgins

Aamua

Vielä hetken kuu katsoo puolin kasvoin vähäistä tapahtumista. Loihtii kulmilleen oman ehdottoman kaarensa kunnes sininen kalpenee, ohenee päivän astua.

Taivaanlaki on kalju. Tuoksuu öiseltä pakkaselta. Ja kaupungilta, joka on hetkeksi puutunut sijoilleen, torkahtanut haaveisiinsa hiljaisuudesta, herätäkseen nyt nupukivien harvakselliseen rapinaan. Ohi lehahtaa hetki ja puuha on paikalla.

Aluksi verkkaan ja sitten nopeammin aurinko aloittaa kapuamisensa horisontin tikkaita kohti taivaan kattoa.

Kerros kerrokselta talo avaa silmänsä. Sytyttää aamun soihdut.

Valo maalaa kattojen valkoisen takaisin tummaan. Maa sulaa hiljaa ritisten.

Polkaisen päiväni pyörän käyntiin. Valo vilkuttaa.

Robert Mapplethorpe: Thomas

Valon paluu

Outoja olosuhdevaihdoksia tapahtuu. Muutosvastarinnasta tai -intohimosta huolimatta.

Valo lankeaa ihmisen päälle ja venyttää varjonsa. Kurkottaa kohti.

Kadulla kulkee kuin kauan kadonneessa meripihkahuoneessa. Ilman opasta. Outoa, kummallista, ihmettä ja arasteltavaa.

Äsken niin hiljaiset ja vaatimattomat hiekkahippuset eivät tyydy pelkästään rahistelemaan katukivillä vaan paisuvat pitkälle yli mittojensa. Työntävät itseään esille valon tönimänä. Mikä oli jaloissa, onkin äkkiä jo kaukana matkalla muualle.

Kansallisarkiston katon hillityt muusat riehaantuvat rivoon varjoteatteriin. Fantasiaa. Terävän rajauksen siluetissa Suomi, Historia ja Muinaishistoria kiusoittelevat valosta hämmentyneitä. Katto-Kassisiako katselen?

Kaupunki uurtuu ryppyotsaisena illanhämyn taivaankaareen. Valon paluu.

Pitäisiköhän talvisaappaat jo vaihtaa kävelykenkiin?

Liikaa hyvää

Toisinaan käy, että hyvää on ihan liikaa. Minulle.

On hyvää puhetta, hyvää aikomusta, hyvää työtä, hyvää seuraa, hyvännäköistä, hyväntekevää ja mitä ties hyvän hyvää.

Hyvää on niin että hukkuu ja henkeä ahdistaa. Pitää pian päästä nurkan taakse. Oman pikkupirunsa seuraan. Rapistella kääre auki ja ahmia syntistä suklaapatukkaa. Ensihätään.

Seistä sateessa ja antaa kenkien kastua. Veden valua kylmin sormin kaulukselta alas selkää. Kohmeisesti kuristaa älykännyään kuin virsikirjaa viimeisellä tuomiolla.

Perkele vielä. Bussikin suhahti ohi. Jäädä hölmönä hengittelemään.

Tulihan se paino ja sen tasa.

Tyko Sallinen: Jytkyt

Lajin laumatarkkailua

Ison osan elämänhedelmästä haukkaa alinomainen tähyily. Varsinkin lajillistensa tarkkailu ja arviointi. Sen tuumailu, mihin kohtaan laumassa itse sijoittuu. Ylemmäs vai alemmas.

Ei ole kovinkaan harvinaista yllättää itseään kummeksumasta kanssakulkijoiden elintapoja ja -toimia. Kaula kenossa miettimässä milloin mitäkin tiltintapaista hömötiashyppelyä tai ojentelehtivaa kukonpoikaa.

On vähän kuin päivät kuljettaisiin akvaariossa tai turistilaumana tunnistamattomassa rysässä.

Kuka ihmettelijä ja kuka ihmettelyn kohde, määrittelemätöntä.

Ja ulkopuolisen ymmällistymisen sijaan tai oheen voimme koko kasvukautemme myös keskittyä omaan päänsisäiseen tepasteluun. Rakennetaan itsestä kuviteltua persoonaa, roolihahmoa, norminormaalia. Mittaillaan omaa olemusta siihen mikä näyttäisi olevan kulloinkin onnistuneen ihmisen määreenä.

Viimehätään ja onnistumisen ahdingossa ryhdytään roolittamaan myös lähisukua ja läheisiä. Ihmetellään ja asetellaan omaa askelta saappaanjälkiin, jotka tuntuvat suotuisilta.

Onneksi tinttiparven pensastirske antaa vaihteeksi vapauden lajillistensa tähyilystä. Se osaa yksinkertaistaa silkalla ilolla.

Rafael Wardi: Tyttö keltaista vasten