Varokaa valoa

Sateen jäljiltä kaupunki sukelsi kadun lätäkköön. Talot tekivät kuvajaisistaan korkeuden kanssa pohjattoman kaivon.

Taivaansininen sopraano viritti huikean soolon. Tuuli tempaisi ratapihan pölyä kauluksesta ja heitti koko ruojan silmille.

Otsaluissa rutisee valo ja silmät sulavat lammikoiksi.

Nyt on turha jäädä ruikuttamaan tai ihmettä kummastelemaan. Kaupunkikevät synnyttää.

Onneksi ikkunat viimekin vuodenaikana jäivät pesutta. On edes pientä himerrystä lasien takana. Sinne aremmat kaltaiseni saavat lymytä valoa haukkomaan.

Rene Magritte: Golconde

Sunnuntai-ikävää

Naakat pitivät katonharjoilla ikävää. Lehahtivat siivilleen. Sovittautuivat taas sijoilleen. Paremman tekemisen puutteessa. Harvoille kulkijoille remahtivat naakkumaan.

Lumikasa ruskettui torin laidalla. Mitä lie säästeli senkin sisimmässään. Yö jähmettänyt rosoisen pinnan. Harmaata hohkaava päivätaivas ei ainakaan pääsisi sen salaisuuksia kaivelemaan.

Talon kulmalta humahti kasvoille kosteaa viimaa. Vedessä laikkuinen jääkansi. Rannalla ylimielisesti ilmehtivä sorsa. Ei mukamas minnekään malttamaton. Sille sama, miten pitkään kevät kuhnustelee.

Puu peilasi ruosteiset oksansa harmaaseen. Sielunsa silmut ummullaan.

Miten on kiusalla aika kuurupiiloillaan. Olematonta otetta hetkessä hamuten.

Magritte: Surrealistinen maailma