Kevät pursuaa

Rannan mutamullasta puskee tarmokkaiden vuorenkilpien mykyisät versot. Tekevät punaryppyisillä nyrkeillään tiettäväksi vieressä kaakattaville poskihanhille, että perkeles osaavat täällä muutkin kaupunkisuunnittelua. Joukkoistetaan. Heitetään hachatonit. Me, hyvät tyypit.

Urbanisoidutaan nyt kaikki yhdessä. Hanhet paskomalla ja vuorenkilvet vahvojen varsiensa versonnalla. Ihminen siinä sohimalla selfieitään. Kun ei ole kaveria kuka hetken muistaisi, tunnistaisi. Todistaisi paikalla olleeksi, ja antaisi alibin.

Vietetään vappua. Juodaan ja huudetaan pään sisälle. Annetaan tyhjän kaikua. Ollaan hetki yhteistä juhlaa.

Ja. Olenhan tässä minäkin. Huomatkaa.

Kevät pursuaa kaupunkiin. Kuohuviinistä pölähtää pilvi. Korkki pääsee puristuksistaan ja suorii helmojaan. Mustarastas sättii vanhaa varista. Sipulit maakoloistaan työntävät periskooppinsa.

Tähyillään, mikä meno.

Heikki Marila: Skenet

Elämäsimulaatio

Vappu on yhdenlajin elämäsimulaatio. Se herättelee talvihorroksesta ne, jotka valveille tahtovat. Se on pikakelaus lapseen, ilonpitoon, irtiottoon, vastuuttomuuteen, kohtuuttomuuteen. Jokellusta, kukerrusta, pihinää ja poksahdusta.

Se on kaiken olevaisen sekopäinen arkkiveisu.

Vappu kohottaa altismieliset korkeuksiin samoin kuin taivaansineen supistuvat kaasupallot.

Se opettaa kovapäisimmätkin tajuamaan oman oudon eksistenssinsä maailmankaikkeudessa. Se on se tunne kun kuohuviinipöhinä päässäsi siristelet horisonttia vaakamalliin ja vastaan tuijottaa samansuuntaisessa pyrkimyksessä toinen sihinäpää.

Tämän simuloinnin syvintä olemusta emme ymmärrä emmekä koskaan tulee ymmärtämäänkään.

Mitä myyttistä perimää kelaamme? Siinä kysymys kun silliaamiaisesta on ehditty iltapäivän huikopalaan.

Ansoitettuna serpentiinikatiskaan vihoviimeisen olon äärelle. Elämän kertakaikkisen ikikysymyksen edessä.

Miró Nainen, lintu ja tähti