Peltomaisemassa

Marraskuisena päivänä, jolloin pehmeä valo hädin tuskin läpäisee taivaan pimennysverhot, haluaa katsella tyyntä ja tyhjää peltomaisemaa. Sänkipeltoa ja sen syrjälle riisutun metsän rajaa.

Sellaisessa pehmeässä suhjuvalossa pääsee hetkeksi olemaan hiljaa itseltään.

Värit ovat saaneet äärimmäisen merkityksensä. Vivahde ruskean eri sävyssä erottuu. Harmaa  aaltoilee koko taivaan katon yli ja laskeutuu aavistuksena häviävään vihreään kuusikossa.

Muodoilla on omat tarinansa: Pientareelle jähmettynyt horsman varjo. Pensaan muistossa riippuva ruusunmarja. Ääriviivaksi muuttunut kesäheinä.

Maisema ja aika asettuu katselijaan. Kauemmasta katsojasta näyttää, että katselija on osa maisemaa.

Pellon kynnös kääntää kylkeä kuin vuodenkierto. Jokin jatkuu ja on.

Varhaisin

Aamuvarhaisin kaupunki on ystävällisimmillään. Näin sadesumuisina, huppupimeinä marraskuun aamuinakin.

Kaupunki nautiskelee rauhallisesta heräämisestään. Satunnaisista äänistä ja kulkijoista. Raiteet ojentelevat itseään ja peilailevat pimeyttä. Katu suhahtaa onnessaan ohiajavasta autosta. Bussi kumisee itsetyytyväisenä tyhjyyttään. Valmistautuu täyttymään aamulinjan ensimmäisissä ajoissa.

Talot torkkuvat verhot silmillä. Kettu kipaisee retkiltään kulman taakse päivää pakoon.

Kävelijä kohtaa toisen tyynenä. Varhainen hetki yhdessä jakamisen onnea, liki läheisyyttä.

Kaupunki on omissa oloissaan. Läsnä kuitenkin ja turvallinen. Tällaisessa kaupungissa ja kaduilla kuljen. Läsnä ja olemassa minäkin.

Salattu onni, siunattu ensilumi

Ensilumen, olkoon loskainenkin, tulo juhlistaa mielen ja kaupungin.

Tuntemattomillakin on sanottavaa toinen toisilleen. Näkee myötätuntoisia hymyjä ja hienoisia yhteenkuuluvuuden nyökkäilyjä. Nyt se alkaa talvi taas.

Lunta, sen määrää, märkyyttä, sateen suuntaa, hiutaleiden kokoa, kastuvia jalkineita, huurtuvia silmälaseja, valkoiseen kuorruttuvia tarpojia on pakko kommentoida. Huokailla alkavan lumisavotan ankaruutta, liikenteen tukkoisuutta, katujen liukkautta.

Olkoonkin, että lumentulo voi kestoltaan ja määrältään jäädä varsin mitättömäksi. Koskaanhan ei kuitenkaan tiedä, milloin lumi oikeasti todella vyörähtää kaduille, katoille ja puiston penkeille.

Ja kaikilla pienoinen jakamaton, piilossa pidetty ja kuitenkin jaettu onnentunne. Salaa on kielen päälle nuoltu hiussuortuvasta noruva lumivesi ja annettu lumen laskeutua lämpimälle kämmenelle kellumaan.

Ensilumen päivinä ollaan kaikki osallisina ja yhteisössä. Ystävällisyys suorastaan kinostuu katujen ruuhkaan.

Lätäkössä kylpijät

Ympärilleen katselemalla oppii yhtä ja toista. Vaikkapa lätäköistä ja siinä kylpijöistä.

Tuijotin sadetihkuisen harmauden halki läheiselle katukiveykselle muodostunutta taivaan harmaata toistavaa lätäkköä.

Betonimaisemaan sulautunut lähteen silmä muodostui siihen, missä maa loivasti viettää katukaivoon. Kaivon syvyyksiin olisi samoin tein voinut solahtaa koko varsin yhdentekevä maisema. Lätäkkö kuitenkin pysytteli hetken maan pinnalla ja peilaili pilviä.

Tähän herkkään hetkeen pelmahti pari pulua. Harmaita hekin.

Lätäkön kaltaisesta tulikin lampi. Arvokkaan iltapäiväpesun ja iloisen vesileikkihetken näyttämö.

Uskoisin, että pulut olivat onnessaan. Ainakin minä olin. Elämä on hetkittäin enemmän kuin siedettävää.

Jotkut hetkistä

Jotkut hetkistä kiteytyvät helmiksi.

Niissä on samaan aikaan läsnä ja niistä etäällä. Sellaisissa hetkissä yhdistyy tietoisuus ja välinpitämättömyys. Olet hetkessä ja sen ulkopuolella. Sekä että.

Sadepisaroista ikkunaruutuun kasvavat vesihelmet peilaavat katuvaloa ja kaupunkia. Katsotko helmeä vai kaupunkia siinä?

Helmiä voi koota ja kätkeä. Ne ropisevat miellyttävästi omassa rasiassaan.

Rasian voi avata. Poimia helmen ja tarkastella, mitä helmi juuri nyt hehkuu.

Hetkiä on ja riittää. Helmiä.

*
Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa on koettavaa. Tuomas A. Laitinen Fundamental Matter.

http://www.emma.museum/laitinen

Ihminen on sittenkin saari

Ihminen ei ole saari. Näin on pitkään ja yltiöpositiivisuuksissa usein uskoteltu.

Minusta ja kaikissa tapauksissa ihminen on sittenkin saari.

Sen toteamiseen ei tarvita kuin yksi sumun sukassa vietetty myöhäissyksyn päivä. Sellainen, jossa harmaa taivas ei tee eroa harmaan ulapan ja harmaan maiseman yksityiskohdista. Valoa toki on, mutta mikä on sen tehtävä. - Se jää samaan epäselvyyteen.

Ihminen on siinä keskellä, mistä ei mitään näe eikä hahmota. Yksin, kappaleena, käsiään ojennellen. Kenties tarttuakseen, muttei tiedä mihin. 

Eikö se ole kuin saari, joka autereessa leijuu horisontissa meren ja taivaan välimaastossa? Tai saari, jota satunnaisen ohilipuvan laivan peräaalto herättelee tai jonkun menneen myrskyn maininki hyväilee.

Jos se saari ei ole asettunut kovin syviin vesiin, se voi kääräistä housunlahkeensa ja kahlata kyläilemään toiseen. Tai siikaverkkoja kokiessaan kolahtaa toisen rantakivikkoon. Peräti kahahtaa pitemmäksi aikaa naapurikaislikkoon kutemaan.

Mutta saari se on. Ihminen. Ja sumussa.

*
Olisiko valoa ja iloa kaupan? Nyt on myyjän markkinat.

Mitä jää

Sataa. Se sopii marraskuiseen sunnuntaihin.

Pienet pisarat hellittelevät alastomia oksia ja peittelevät maahan pudonneet lehtivainajat.

Puoliuneen piirtyy kuvia ja kohtauksia menneistä ja kuolleista. Ei muistojen kaltaisia, ei kertaalleen käytettyjä vuorosanoja, ei rekonstruktio. Vaan uusi tilanne, tapahtuma, ajan nyrjähdys. Sama kuin silmän hairahdus kirjan sivulla riviltä väärälle.

Puolivalveessa havahtuu ajan ja paikan epätahtiin. Onko nykyhetki vain heijastus ja kuva menneestä vai kuva menneestä heijastus tästä hetkestä?

Missä kohtaa minä ajassa olen? Mitä minusta jää?

Mihin suuntaan aika virtaa? Olenko virrassa vai virran varrella?