Joutavia sinisiä ajatuksia

Vesi on sininen, vaikka varmaan oikeasti se ei sitä ole. Sininen ja vesi ovat yhtä ainakin tunteena.

Kun kelluu meressä ja katselee poutapilvien purjehdusta kesänsinisellä taivaalla, voi ajatella veden heijastelevan taivaan sinisyyttä. Vaiko taivas heijastelee vettä.

Ja mistä kertoo sadepilvien tummuus. Ensin harmaus, jossa hento häivähdys sinisyyttä ja sitten toisinaan tummuen yhä syvemmin sinisyyteen. Pilvissä piilevä vesi vaikuttaa siniseltä, joka valahtaa värittömäksi maahan sataessaan.

Sinisenä sadepäivänä on suorastaan velvollisuus tarttua, johonkin Agatha Christien dekkareista. Uppoutua jonkun englantilaisen maaseututaajaman tai kartanon yläluokkaiseen elämänmenoon. Nyt sattui luettavaksi neiti Marplea. Eikä yhtään kaduta kirjan parissa vietetty päivähetki ja yö, jolloin hentoinen sade kuiskaili parven katolle.

Kun Marple oli pannut loppusivuilla neuletyönsä syrjään, tehnyt asiaankuuluvan yhteenvetonsa ja murhaaja paljastettu, maailma ympärillä tuntui niin tyyneltä ja turvalliselta.

Sekö näissä kesärituaaleissa niin koukuttaa: Samanlaisuus, toisto, muutoksen hitaus.

Vaiko vanheneminen.

Aiheeseen liittyen kannattaa lukea kirjailija Kristina Carlsonin kirjoitus Suomen Kuvalehdestä 30/2013.
Kristina Carlson: Vanhusmaisuus

Keltainen päivä pienesti

Heinäkuu on ollut tavattoman, - ja samalla tälle paikkakunnalle tavanomaisen -, kuiva. Aika pitkälle kuitenkin päästiin ennenkuin pikkukoivikoissa ja pihapuissa keltainen on alkanut pilkuttaa maisemaa.

Päivän teemaväriksi keltainen sopii myös tienpiennarta täplittävien mykerökukkaisten pietaryrttipuskien vuoksi. Yrtti on niin hauska, että sitä tekisi mieli kuivata sylitolkulla syksyn värittömyyden varalle. Onneksi täällä maalla riittää pellonpiennarta ja rantalepikkoa pietaryrtin kasvaa.

Oma unikkoviljelmä on voinut juuri niin kuin kaikki surkuhupaisat puutarhapyrkimykseni. Eli aika vaatimattomasti. Siitä pikkuruinen kukkapenkki on ollut kiintoisa, että sitkeästi sieltä aina silloin tällöin joku unikoista punnertaa esiin kukkasen. Alkukesästä taisi olla päivä, jolloin kukassa oli peräti kolme kaunotarta samaan aikaan. Mutta tänään on auki hauraita terälehtiään tuulessa keinuttava keltainen unikko. Mikä riemu yhdestä, kauniista kukasta.

Keskityn tänään kesänkeltaiseen.

Neilikoita ja muuta herkkää

Kummaa kauneuden kaihoa meissä joissakin on nimenomaan kukkien suuntaan. Niitä ei lakkaa ihastelemasta. Jokakesäiset rituaalit ovat isolta osalta sitä, että rientää niitynlaitaa tai peltotien piennarta nähdäkseen ja tuoksutellakseen kesäkukkiaan.

Erityisen kukkahuumauksen kokee keväällä. Talven jäljiltä vielä kelmeän värittömälle pientareelle syttyy leskenlehtiaurinkojen loiste. Tai miltä tuntuukaa nähdä lehtoon siivilöityneissä valopälvissä sinisyyttä hehkuva vuokkomeri. Lehdokkien orkideantuoksu kesäillassa. Kielopaikan hennot parfyymit...

Ja jokaiseen kukkaan, istutettuun tai luonnostaan paikkaansa kasvaneeseen, liittyy tarina, muisto tai muistoja. Mieleen nousevia kuvia ja tunnelmia. 

Keskikesän kukista herkin ja puhuttelevin minulle on ketoneilikka. Kukka ei ole suurin suuri, mutta hentoisen varren ja kapeansuikeiden lehtien kannattelemana hehkuvan aniliina se saa minulta kaikki tyylipisteet. Siinä kukkii kesä tienpientareella. Ujo kukka ummistaa terälehtensä illalla ja avaa silmänsä taas auringolle ja valolle. Sekin jotenkin erityisen hienostunutta.

Mistä ja miksi mikin kukka kellekin on mieluisin. Siinäpä seliteltävää. 

Ketoneilikka on yksinkertaisen kaunis.

 

 

 

Pitsaa isoisoisän muistolle

Kylän rannassa toimi ennen saha. Rannikkopitäjässä se oli joskus reilut sata vuotta sitten ihan kohtuullisen merkittävä työllistäjä. Maattomat, metsättömät miehet saivat sieltä ainakin sesonkiluontoisesti elantoa.

Sittemmin lakkasi sahaaminen. Jäi piippu, komea konttorirakennus ja hallitilaa.

Nykyisin sahan konttorilla lauletaan kesäaikaan karaokea, tanssitaan jukeboxin tahdittamana ja joskus saadaan joku edustava lavalaulaja esiintymään.

Silakkapitäjän entisellä sahalla paistetaan myös pitsaa. Se on laiskan lomailijan kesäkeittiön perusjuuresta: grillaaminen kun ei käy kun seutu ritisee kuivuuttaan ja potut sillillä ei nappaa.

Minä haukkasin tänään kesäpitsaani isoisoisän muistolle. Miehelle, jolle sattui pahasti sahalla ja joka kuoli laiturille odoteltaessa laivakyytiä Turkuun ja hoitoon. Näin olen sen sahamiehen tarinan kuullut omalta, jo manalle menneeltä isältäni, joka taas oli kuullut tarinan omalta isältään...

Hiukanko huimaa toisinaan kun miettii pientä itseään isossa elämässä...

Ajattelenko, bloggaanko?

Puoliso kysyi yllättäen eilen: "Milloin olet viimeksi ajatellut?"

Siihen oli pakko vastata, että hyvänen aika, - en edes muista milloin.

Ajatellut siis niin, että olisin oikein nähnyt vaivaa sen eteen. Tiennyt tekeväni "ajatustyötä". Veivannut päästäni jonkun oman ajatuksen...

Pienessä päässäni kyllä lähes koko ajan joku surraa ja supisee. Liian usein se pikkujäynääjä vasemman olkapään takaa. Se nälvijä, joka aina jäkättää. Arvostelee ja alentaa omaa ja muiden arvoa. Niin ja sitten toisinaan se hentoileva fiilistelijä tai jatkuvaa muistikuvaperformanssia pitävä, kaikkea koettua, elettyä kertaava ja kelaava historioitsija- ja liikenteenlaskija-minäni.

Kun sitten nukkumaparveni ikkunasta katselin illalla männynlatvojen vilkuttelua tein tällaisen johtopäätelmän, jos kirjoitan, joku ajatushan niistä sanoista sitten pakosti syntyy.

Eli tästä se harjoittelu alkaa, omien ajatusten.