Kevät pursuaa

Rannan mutamullasta puskee tarmokkaiden vuorenkilpien mykyisät versot. Tekevät punaryppyisillä nyrkeillään tiettäväksi vieressä kaakattaville poskihanhille, että perkeles osaavat täällä muutkin kaupunkisuunnittelua. Joukkoistetaan. Heitetään hachatonit. Me, hyvät tyypit.

Urbanisoidutaan nyt kaikki yhdessä. Hanhet paskomalla ja vuorenkilvet vahvojen varsiensa versonnalla. Ihminen siinä sohimalla selfieitään. Kun ei ole kaveria kuka hetken muistaisi, tunnistaisi. Todistaisi paikalla olleeksi, ja antaisi alibin.

Vietetään vappua. Juodaan ja huudetaan pään sisälle. Annetaan tyhjän kaikua. Ollaan hetki yhteistä juhlaa.

Ja. Olenhan tässä minäkin. Huomatkaa.

Kevät pursuaa kaupunkiin. Kuohuviinistä pölähtää pilvi. Korkki pääsee puristuksistaan ja suorii helmojaan. Mustarastas sättii vanhaa varista. Sipulit maakoloistaan työntävät periskooppinsa.

Tähyillään, mikä meno.

Heikki Marila: Skenet

Myötätunnoton

Kaupunki osaa olla kertakaikkisen kylmä ja tunnoton. Kun se päivä päälle sattuu.

Se haisee märiltä  hiuksilta ja kostuneelta talvitakilta. Korot kopsivat asfalttiin kuin suoraan ohimoon. Autojen kiihdytyskaasutus riuhtaisee huivin suojan.

Kadun reunoilla upottavat silmäkkeet, joihin kengät läsähtävät hörppimään.

Myötätunnon puute kirkuu. Valot eivät vaihdu ikuisuuteen. Pysäkin katos tarjoaa suojan kuin unohtunut lastenloru. Käsi kohmettuu eikä tavoita toista.

Miten monta meitä onkaan.

Ja tulee toive:

Kasvaisipa kotona koivu. Sellainen sileän valkorunkoinen, dalmatiantäpläinen. Olisipa sillä pienet hauraat lehdet ja auringon valo vihreän läpi. Istuisin selkä sen kyljessä, ajattelisin muurahaisen juoksuja. Vetäisin vihreää ja valoa syvälle sisään. Ja olisi kesäinen lämmin.

Heikki Marila Kukat