Viikko on ollut vihreän. Syvän, tummasävyisen vihreän. Värin, joka hiljalleen ja samaan aikaan yllättäen tummuu elokuisessa illassa lähes mustaksi, vain aavistukseksi itsestään.
Elokuu on omansalainen kesäkuukausi, jossa tapahtuu monenlaista jykevää ja dramaattista. Vain turha touhukkuus, varautumispuuha ja outo ryhdistäytymisen tarve vie huomiota tästä hetkestä. Aiemmin kesällä on voinut sallitummin vaipua ihasteluun, ihmettelyyn ja sukeltaa kulloinkin käsillä olevaan aistimukseen.
Mutta elokuullakin on minulle onneksi jo ollut hetkensä.
Puiston nurmikentän laidalla lehtevät puut muodostavat pyöreälinjaisen vihreän siimeksen tummuvaa taivasta vasten. Lehtiseinämä vaikuttaa enemmän mahtipontiselta oopperalavastukselta kuin todelliselta puistonäkymältä. Niebelungin sormustako täällä esitetään.
Kun ajatus hetken harhailee ja silmät kiinnittyvät toisaalla ja takaisin, onkin vihreän monisävyisyys sulanut yhtenäiseksi tummuudeksi. Ei kai mikään ihme mutta, ihastella täytyy. Niin salaperäistä, niin kohtalonomaista.
Elokuulla on kumma taikansa. Kesän Zen.
Tänään satuin lukemaan Tua Forsströmin runoja. Lokakuisista järvisouteluista, jollakin tapaa tähän hetkeen istahti mielestäni tämä. Nauti.
Pilvet itku ja sumu Vanessa
Valuu vettä pitkin poskia kaulaa
Itkua kunnes itku lakkaa itkemästä
Paljon vettä ja kalat uivat
Paljon unia ja kalat uivat
Kalojen äiti ja isä ovat poissa
Vettä ja pilviä eikä mitään maata
Kalat leikkivät toisten kalojen kanssa
Kalat haluavat olla iloisia ja uida
Järvi on vain pieni järvi
Kalat jäätyvät kun vesi jäätyy
Veteen tuulee ja kalat uivat
Kalat uivat ja vesi tuulee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti