Lumikasa ruskettui torin laidalla. Mitä lie säästeli senkin sisimmässään. Yö jähmettänyt rosoisen pinnan. Harmaata hohkaava päivätaivas ei ainakaan pääsisi sen salaisuuksia kaivelemaan.
Talon kulmalta humahti kasvoille kosteaa viimaa. Vedessä laikkuinen jääkansi. Rannalla ylimielisesti ilmehtivä sorsa. Ei mukamas minnekään malttamaton. Sille sama, miten pitkään kevät kuhnustelee.
Puu peilasi ruosteiset oksansa harmaaseen. Sielunsa silmut ummullaan.
Miten on kiusalla aika kuurupiiloillaan. Olematonta otetta hetkessä hamuten.
 |
| Magritte: Surrealistinen maailma |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti