Maisemasta uupuvat vielä kaikki värit. Mutta aurinko kirkuu valoaan.
Elämä on tässä ja tämä hetki. Helposti ei ymmärrä mitä kaikessa tässä valossa tuntee. Välähdyksessä.
Rammaksi murjottu, autio tehdasrakennus. Sen kuoreen, joku on värittänyt tunteensa.
Toinen kertoo, miten punaisella ja mustalla lautalattia kopisee flamencotanssijan liikkeissä. Miten kitarankieli katkeaa. Miten katse kohtaa. Kääntyy pois.
Tanssijan käsi kirjoittaa runon sanan ja siirtyy toiseen.
Riisuttu koivikko jatkaa, mutta toisin tavoin. Hiljaisemmin.
On niin paljon, liikaa, mitä tuntea, mihin katseensa siirtää, vaikka sokeanakin.
Talviolennon tunnekirjo tapailee toisia asteikkoja. Ruumis laahustaa kaukana takakaarteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti