Tuuli puuskutti päin päivää ja kokosi mereltä kohinaa. Pikkulintujen kuorossa availtiin jo ääniä, saatiin suureen suhinaan väriä ja viserrystä.
Venyä siinä vuoteellaan ja miettiä, miten saisi tästäkin tohinasta tolkun. Olemassaololleen kiinnikkeen. Uppotukkina tai irronneena laitalautana.
Tähän ajopuuna taas kalahdettu keikkumaan. Vielä pitäisi venyä kuiville, rantaruohikolle lepäämään, kallionkyljelle lämmittelemään.
Henkeä vetämään.
Hetkeksi sinne, missä taivas, meri ja maa levittävät joogamattojaan.
| Vincent van Gogh: Unikkopelto |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti