Ihan ytimessä

Kaiken aikaa jotakin kohinaa.

On pyykkiä pestävänä ja paitaa silitettävänä. On roolia vedettävänä, pädettävänä ja pingotettavana. On leikittävä tärkeää ja tietävää. Pidettävä kiirettä ja sosiaalista sutinaa.

Tai silkkaa saamattomuuttaan pyörii muuten vaan perunana. Sen kummemmin korviaan lotkauttamatta. Turhia tuumimatta.

Toisinaan mutiaan myöden melankolisoituu elämänopiskeluun. Hakeutuu hengittelemään yhtäilmaa Haren ja Raman seuraan. On kosminen kokeilija ja taivaallisten takorautaporttien kolkuttaja. Vannoo väriterapian tai viimeisen vitamiinipillerin voimiin.

Mutta kun tapaa kadunkulmauksessa koiranpenikan, joka vetovaljaista ja kävelyttäjänsä talutustoiveista viis veisaamatta istahtaa auringonläiskän lämpimään, oivaltaa elämisen ydinjujun.

Siihen jää välittämättä kulkijoiden korkokopinoista, liikennevalojen pirullisista piippauksista. Laskee päänsä käpälälleen. Luo vielä kärsivällisen katseen kiskojaansa. Huokaa ja nauttii läikän lämpimästä.

Raffaello: Kolme sulotarta

 

Pieneksi ihminen

Vesi oli asettunut peiliksi taivaan harmaalle. Pilvien juhlasaatto lipuu tyynen yli huntunsa lepikon latvuksia raapien.

Hiljaisuus on rakentanut holvinsa korkeuksiin asti. Syksyn katedraalissa on pyhää.

Vakavana katsoo vaiennut luonto vuodenkierron vääjäämätöntä. Pieneksi tulee ihminen.

Vastasyntyneen näkemättömissä silmissä väikkyy tumma syvyys, veden kaikki avaruus. Suu kuin syksyn pihlajassa punainen terttu.

Aika vartoo kypsymistään, elämä täyttymistään. Hetken seisoo vesi, ei virtaa.

Vedessä häivähdys kalan kyljestä, menneen ja tulevan varjo.

Paul Klee: Legenda Niilistä

Odottelua

Tarmo ja Urho  viettävät yhteistä ikävää Katajanokan laiturissa. Pitkästyvät kunnon kelien odotuksessa. Pitäisi jo päästä, saada jäätä särjettäväksi.

Loppukesän päivä herää haukotellen viistoon aamuvaloon. Meri toivoo edes laiskaa tuulenvirettä. Näkee yhä unia tummista syysmyrskyistä syvissä aallonpohjissaan.

Pihlaja on käpertynyt rannan kivikkoon. Rapisuttelee kuivia lehtiään jotakin tehdäkseen. Marjojen tertusta jäänyt lintuparvelta vain muisto.

Talon kylkeen tulee auringon heijastus. Joku ikkunoista iskee siihen silmää kesäisten flirttien kaipuussa. Väsyy pian ja sulkee valon.

Odotellaan toista vuodenaikaa, viivytään tässä vielä hetki. Vaietaan. Ei tiedetä onko menneen ikävä isompi kuin tulevan kihelmöinti.

Wäinö Aaltonen: Kahlaaja

Hidasta kävelyä

Antoisaa kävellä hitaasti, vaikka sitten vastoin tahtoaankin.

Silmille sattuu erilaista katsottavaa. Huomaa antaa arvostustaan aiemmin ylimielisesti ohittamalleen.

Kuten katukiville. Jonkun kuutioiksi hakkaamille ja toisen kadunseläksi naputtelemille. Siihen ovat asettuneet oikoiseksi, laidalta toiselle, päästä päähän.

Samanlaiseen sommitellut eivät ensivaikutelman vastaisesti ole alkuunkaan samoja.

Jokaisella on oma muotonsa ja tyylinsä, lyhyempi, ohuempi, vähän paksumpi, rosoisempi, pyöreäkulmaisempi, halkeamalla tai ilman. Joltakulta hukaksissa kokonainen pala. Värivivahteista puhumattakaan.

Asettuvat sopuisasti kuitenkin tehtäväänsä. Pinnaksi valon heijastua. Kulkemiseen. Eteenpäinmenoon.

Onnistuisipa ihmiseltä, itseltä sama.

Ferdinand von Wright: Kyyhkyset