Katujen kulku

Kadut tietävät suuntansa. Talot niiden varrella oman paikkansa.

Kadut määrittävät itsensä ja kaupungin. Risteyksissä ne kohteliaasti antavat kättä toisilleen. Jatkavat eteenpäin tai kääntyvät sinne mistä juuri tulivat.

Kaduilla on tarkoituksenaan pitkästyminen. Niillä ei ole alkua tai loppua. Ne ovat alku ja loppu juuri siinä, missä ovat.

Kulkijalle katu on turvallinen. Se saattaa suuntaansa, vie jonnekin tai jostakin pois. Talot todistavat toisilleen arvokkuuttaan ja sulkevat seinillään kaupungin.

Kun kulkijana kadotan karttani, ihmettelen suuntaa. Kenties poiketa kaduilta? Jättää turvaisa kaupunki? Edetä itsekseen ja itsenään?

Uskaltaako? Uskallettava on.

M

Ragnar Ekelund: Näkymä Laredosta

"'

Omituista lohtua

Mikä sinua lohduttaa? Itseäni aina toisinaan maailmanmenon arvaamaton outous.

Sellaista lohtua saa kun joku on kyllin paksua. Aivan absoluuttisen hulvatonta ihmettä ja kummaa, kertakaikkisen hervottoman omituista. Silloin ei voi muuta kuin muotoutua ymmyrskäisenä äimistelemään.

Aikansa oudoksuttuaan huomaa, etteivät omaan siipeen sattuneet nyt niin kummoisia ole.

Tulee lohdutetuksi. Panee naurattamaan. Saa omat asiat kohoamaan ajatusten yläilmakehiin ja katoamaan maailman kummallisuuksiin.

Oudon kainalossa voi ylpistyä omasta normaaliudestaan. Saada hyppysellisen takaisin itsekunnioitustaan, suoristaa varttaan. Ja ylevöityä kaipaamaan ihmisyyttä.

Pehr Hilleström: Kustaa III:n julkiset illalliset. 1779. Yhdet syö ja toiset katsoo sitä syömistä. Outoa. Eihän tällaisia pitoja enää järjestetä? Eihän? 

Hiiriä on ja ihmisiä?

Ei ole montaakaan huonosti nukuttua yötä siitä kun tapasin taipaleellani riemuisan hiirenoloisen.

Ja jo nyt sain kaupunkifaunan tarkkailutehtävääni uutta ihmeteltävää.

Tuli tämä suunnistaja.

Säntäsi vastaani aamupimeässä, kaupungin ytimessä, Säätytalon ja Suomen Pankin nurkalla.

Kohtaaminen oli vähintään yhtä viuhahdusmainen kuin treffit jyrsijänsukuisen kanssa: Silmäkulmassa vilahti, ja samassa vastaan suhahti trikoisiin sonnustautunut karttakätinen, pään paikalla sokaiseva halovalo. Mies, nainen, ihminen? Havaintokykyni ei kyennyt.

Hädissään se varmaan oli. Aika hukaksissa jo niin varhain aamulla. Onko se säntäillyt karttoineen kaupungeissa kovinkin kauan? Voisiko sitä joku auttaa? Oletteko nähneet?

Oliko tämä työmatkaliikkujien touhukas trendsetteri? Työelämäkuntoutuja? Toimisto-orjan hiukan tavallista oudompi alalaji?

Ihmeitä on.

Taitosharjoituksia

Talveen mahtuu tänäisen tapaisia päiviä. Niistä useimmat eivät jätä lattialle edes pientä kuralätäkköä tai jalan alla kipeää tekevää hiekkahippua.

Mikään ei kimalla. Pakkanen ei kilistele kuohuviinimaljaa. Taivaanemännän puuterihuiskusta ei putoa lumipölyä silmille. Vain valtava mitäänsanomattomuus sulkee kaupungin syleilyynsä. Öinen  orkesteri on koonnut anivarhain kamppeensa, ja loppuun juodusta lattesta on jäänyt lasiin kuivunut maitorantu.

Meri makaa ikävystyneenä selällään. Taivaan harmaus on sen jääsohjoinen peite. Valo vain viipyilee eikä löydä varjojaan.

Teen kahvilan paperiliinalla taitosharjoituksia. Annan etuajo-oikeuden ajalle. Olen. Enkä välitä.