Paras päivä

Nyt se joutui, paras päivä vuodessa. Toukokuun loppu.

Kesän kynnys. Raiteen vaihto. Piste ja alkukirjain. Päättäjäiset. Vapauden portti ja kaiken lupaus. Lunastus ja palkkapäivä.

Koulun jumppasali juhlaan pukeutuneena. Istuimeen tarraantuvat reidet, edessäistujan niskakiharat, mekon rimpsuhelma. Kokonaisen kesän punaiset sandaalit.

Hälinä ja vakava hiljaisuus. Outo jännitys, haikeus ja alkavan odotus. Puolapuiden yllä ikkunat poutapilvineen. Suunnaton sininen taivas.

Lauletaan suvivirttä ja gaudeaamusta tai vaikka ei. Päivän parhaus pysyy.

Werner Holmberg: Maantie Hämeessä

Matkalla paikallaan

Sellainen aika, jolloin ei pitäisi olla matkalla jonnekin. Pitäisi olla matkalla, mutta ihan paikallaan.

Ympärilläsi luonto, kaikki kasvava ja elävä, valo ja sen liikkeet. Lämpö, tuuli ja tuoksut muutoksessa ja huomattavaa huomiota vaatien.

Muu tekee matkaa. Pysy ja ole sinä.

Liikkuuko katsomo vai pyöriikö näyttämö? Sama. Tässä oopperassa ei puutu patetiaa. Metsän ylväitä kuorokohtauksia. Kauneuden ja kasvun kevätuhria. Hentoja huiluosuuksia, fagotin kaipaavaa kurkkuääntä.

Kelluuko koko teatteri vuolaassa virrassa. Matkalla.

Sitten ajelehtii aikanaan jonnekin syksyiseen tyveneen. Auringon lämmittämän ja meren sileäksi vuoleman luodonpahan kylkeen. Odottamaan seuraavaa kevään kuljettamaa pikavuoroa ja miettimään onkohan siihenkin vielä paikkalippua luvassa.

Carl Laarsson: Tyttö ja omenankukat

Elämän tarkoitus

Pieni poika hahmottaa maailmansa kuvaa traktoreilla. Pellervo kun on, pellon poika.

Traktori on päivänsä ajanlaskussa tasalyönti ja vartin yli. Taival hetkestä uuteen. Mitta.

Kauanko kestää traktorihavainnosta toiseen? Milloin sininen lelupeli asettui ajamaan keittiön mattopeltoa? Milloin ajohomma loppuu? Seuraava alkaa?

Mikä maailmassa on tärkeää ja mielenkiintoista. Mitä elämä on?

Traktori.

Viljelyaukeat polveilevat horisonttiin. Jonkun isomman isännän vainiot lepäävät maisemassa ja keinuttavat katsojaa mainingeissaan.

Kauempana joku ajaa traktoria. Aurinko paistaa. Elämä on.

Henri Matisse: Kuulapeli

Toivosta ja toivottomuudesta

Voikukka kekkuloi puiston vihreällä veralla. Kertakaikkisen tyytyväisenä eloonsa. Vähääkään valoisuuttaan piilotellen. Aurinkoisena vaikka aurinkoa ei oltu päivään pariin näillä main nähtykään.

Harvoin todistaa sellaista silmitöntä toivoa, niin että häikäisee. Ehdotonta ja periksiantamatonta.

Useimmiten toivon laatu on vähän vetäytyvä. Huomaamaton.

Kun toivoa on sopivasti, käytännön kohtuullisesti, ei sitä pane erityisesti merkille. Kunhan elämä kulkee, ja suurin piirtein suunnassa.

Mutta sen puute. Toivottomuuteen tallaantuminen. Sen sielu totisesti tuskittelee ytimissä asti.

Kunnes pimeimpään sitten pilkahtaa pienikin toivo. Oitis tunnistat.

Kuin sisilisko se hipsii kallion kupeen lämpöön. Ei jää kauaksi siihen köllimään, mutta viuhahduksen verran. Niin että huonommallakin huomiokyvyllä verkkokalvolla vilahtaa.

Toivo herää.

Albert Edefelt: Laivanrakentajat