Toivosta ja toivottomuudesta

Voikukka kekkuloi puiston vihreällä veralla. Kertakaikkisen tyytyväisenä eloonsa. Vähääkään valoisuuttaan piilotellen. Aurinkoisena vaikka aurinkoa ei oltu päivään pariin näillä main nähtykään.

Harvoin todistaa sellaista silmitöntä toivoa, niin että häikäisee. Ehdotonta ja periksiantamatonta.

Useimmiten toivon laatu on vähän vetäytyvä. Huomaamaton.

Kun toivoa on sopivasti, käytännön kohtuullisesti, ei sitä pane erityisesti merkille. Kunhan elämä kulkee, ja suurin piirtein suunnassa.

Mutta sen puute. Toivottomuuteen tallaantuminen. Sen sielu totisesti tuskittelee ytimissä asti.

Kunnes pimeimpään sitten pilkahtaa pienikin toivo. Oitis tunnistat.

Kuin sisilisko se hipsii kallion kupeen lämpöön. Ei jää kauaksi siihen köllimään, mutta viuhahduksen verran. Niin että huonommallakin huomiokyvyllä verkkokalvolla vilahtaa.

Toivo herää.

Albert Edefelt: Laivanrakentajat