Pimeän sävyissä

Otollinen aika paneutua pimeään.

On pimeää ja toista pimeää. Kuin on valoa. Sen puuttumista.

Pimeä on pehmeä syli. Tumman villakankaan karhea kosketus. Salainen kohtaus.

Toinen pimeä on tummunut talvinen taivas. Avaruuden ääretön kylmä koti. Linnunradalta ja edemmäs kiitävä tyhjyys. Huimaava yksinolo.

Pimeä on takertuva uupumus. Raskaat askeleet. Maan magneetti.

Päälle kaatuvaa pimeää eivät polvet kestä. Se kuristaa kurkusta ja ottaa ilman. Kääntää maailman, pysäyttää ajan.

Kuitenkin. Pimeän sävyissä vain valon varjot.

Marc Chagall: Punainen kukko ja yö

Oi Suomi

Marraskuu on suruasuisena ahtautunut pysäkin vaatimattomaan sadesuojaan. Kengissä hiljalleen kostuvat sukat.

Ihmekö kun lumentulo antoi odotuttaa. Tuhruisen takin tummille olkapäille istahtavat taivaankauniit lumikiteet suora provokaatio.  Bling-blingiä, turhuuden markkinaa. Tuskin tuovat apua janoavalle, saati mitään mirhaa ikuisen ikävän kirnuun.

Halki tumman taipaleen puskeva, pikkukyliä nuuskiva paikallisjuna peilasi ikkunasta pois lumen aavistuksenkin. Sulki sisäänsä tutun ja turvallisen tumman: Iloluonteisen iltapäivän päätepysäkille matkaavan pariskunnan. Rehevän naisen ja halonhakkaajamiehen machomiimeineen. Niukkaa nokkeluutta runsaudella laukovan perusheikin. Meitä monta muuta halpamatkustajaa.

Tuoksuinen turvallisuus: Tahmaisiin olutläikkiin takertunut, tuhkakuppinen plyysipenkkien lauantai-illan bukee.

Oi Suomi, oodia pukkaa.

Eero Järnefelt: Raatajat rahanalaiset

Äänetöntä

Vuodenaika vaihtaa maan vaatetusta. Tavallista hitaammin. Antaa aikaa levähtää. Kertoo päättymätöntä.

Heinäsirkat eivät siristele. Hyttysten räppi on loppunut. Linnut lähteneet ja vieneet nokkahuilunsa muihin maisemiin.

Valoon on vaihtunut himmennin. Värien paletti toinen. Taivaanrannan maalarilla syvemmät sävyt.

Hiljaisuus hyväilee. Rauhaa. Pimeän taakse.

Väinö Blomstedt: Francesca

Lehtien alla

Korttelipihan ainoa koivu ripsottanut lehtensä. Lehdet lappeellaan limitysten, lämmittävät toisiaan ja mullanalaisia mönkijöitä.

Laittautuisin kovin mieluusti itsekin lehtipeiton laskoksiin. Katselisin puolisilmin hapertuneiden lehtiruotien lomitse maailman mennä. Rapisisin kainosti kaiken ruskean keskellä.

Päivähetkenä sattuisi arka valokajo nenäpieleen, aivastukseen ja lehtikasan kahahdukseen.

Kaivautuisin syvemmälle märkään tuoksuun, kuoriaisen kaveriksi. Keinuttelisin sen kuperalla selkäpanssarilla. Antaisin ajan kulua.

Uneksisin kaiken ikävän pois. Ja sen mitä tulee surku. Ei vähiten yksinäisyyteen ajautuneen  suklaakauppiaan tryffelipalloineen. Sellaisen kun ilokaan ei käy enää kaupan. Saati ilmaiseksi.

Andrei Rublev: Arkkienkeli Mikael

Säkissä

Taas se tunne kuin kaapattuna toiseen todellisuuteen. Joku väänsi pääkytkimestä.

Pimeässä säkki päässä. Edessä oleva saa empimään: ettei vain olisi yllättävä askelma alaspäin. Suorastaan jyrkänne. Tai seinä, sähköaita, umpikuja. Tatin raato.

Havahdut marraskuun mykkyydessä päiväsi nikamien niksahdukseen. Ajan nyrjähdykseen ja valon heiveröiseen nilkutukseen. Kellon vieteri pingahtaa poikki.

Tuttu muuttuu oudoksi ja öisen tyhjillä kaduilla pidetään ties pikkupirujen bakkanaaleja. Ihmekö kun eletään vainajien ja kuoleman kuukautta. Haamuja joka kulman takana.

Syytä sytytellä kynttilät ja lämmitellä tuikkeessa. Kohtapian arkeen ja aikaan tulee tuttu, toisen vuodenajan tahti.

Pimeyden voimat, perkele, nehän nenätetään.

Rembrant: Mietiskelevä filosofi