Laittautuisin kovin mieluusti itsekin lehtipeiton laskoksiin. Katselisin puolisilmin hapertuneiden lehtiruotien lomitse maailman mennä. Rapisisin kainosti kaiken ruskean keskellä.
Päivähetkenä sattuisi arka valokajo nenäpieleen, aivastukseen ja lehtikasan kahahdukseen.
Kaivautuisin syvemmälle märkään tuoksuun, kuoriaisen kaveriksi. Keinuttelisin sen kuperalla selkäpanssarilla. Antaisin ajan kulua.
Uneksisin kaiken ikävän pois. Ja sen mitä tulee surku. Ei vähiten yksinäisyyteen ajautuneen suklaakauppiaan tryffelipalloineen. Sellaisen kun ilokaan ei käy enää kaupan. Saati ilmaiseksi.
 |
| Andrei Rublev: Arkkienkeli Mikael |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti