Se riensi vastaan kuin ei ikinä, tai ainakaan muistoissani. Sulki syliinsä.
Moottoritie jo jarrutteli kohti kotia. Sivustalla tummana aavisteleva meri seisoi liikkumatta sijoillaan. Oli palmikoinut rantaviivaansa nuuhkivat valoketjut kauas niemen kärjelle. Talojen ikkunatuikkeet ja siltojen lyhdyt peilailivat toisiaan. Antoivat valonsa kiertää mustaa pintaa. Piruetteja pimeydelle.
Kattojen otsalla kellui kellervä kuu. Nauroi koko leveydeltään sekavahkoa sirkusta. Liikenteen nitkettä, joulutuiketta ja pälvistä lumiasfalttia. Keikkui paksulla poskellaan hyväntahtoisena.
Rannan kivilinna oli kilkutellut kuvajaisensa itseään komeammaksi. Valofasadia kertoimin.
Kohta, ihan kohta jääriite kurottaa hileiset sormensa ylös valopylväisiin.
Pimeyden keskelle tullut talvinen kirkkaus.
 |
| Sandro Boticelli: Pyhä Seimi |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti