Kinosten valkoinen kuohu on kutistunut kuraiseen kasaan, josta tuskin tunnistaa valkoisen häiveen.
Kimallus on hatara muisto. Haalistunut kuva huurteessa keimalevasta puistosta.
Räntäinen sade läiskii kasvoille kuin loukatakseen. Sävyttömyys katsoo lätäkköjen peileistä. Elämä kolisee kaarteissaan. Askel ei jätä jälkeä.
Hiekka rahisee tyhjää ja toimetonta. Unelma, oliko?
 |
| Marcus Collin: Lumiräntää |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti