Jotkut hetkistä kiteytyvät helmiksi.
Niissä on samaan aikaan läsnä ja niistä etäällä. Sellaisissa hetkissä yhdistyy tietoisuus ja välinpitämättömyys. Olet hetkessä ja sen ulkopuolella. Sekä että.
Sadepisaroista ikkunaruutuun kasvavat vesihelmet peilaavat katuvaloa ja kaupunkia. Katsotko helmeä vai kaupunkia siinä?
Helmiä voi koota ja kätkeä. Ne ropisevat miellyttävästi omassa rasiassaan.
Rasian voi avata. Poimia helmen ja tarkastella, mitä helmi juuri nyt hehkuu.
Hetkiä on ja riittää. Helmiä.
*
Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa on koettavaa. Tuomas A. Laitinen Fundamental Matter.
http://www.emma.museum/laitinen
sunnuntai 9. marraskuuta 2014
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Ihminen on sittenkin saari
Ihminen ei ole saari. Näin on pitkään ja yltiöpositiivisuuksissa usein uskoteltu.
Minusta ja kaikissa tapauksissa ihminen on sittenkin saari.
Sen toteamiseen ei tarvita kuin yksi sumun sukassa vietetty myöhäissyksyn päivä. Sellainen, jossa harmaa taivas ei tee eroa harmaan ulapan ja harmaan maiseman yksityiskohdista. Valoa toki on, mutta mikä on sen tehtävä. - Se jää samaan epäselvyyteen.
Ihminen on siinä keskellä, mistä ei mitään näe eikä hahmota. Yksin, kappaleena, käsiään ojennellen. Kenties tarttuakseen, muttei tiedä mihin.
Eikö se ole kuin saari, joka autereessa leijuu horisontissa meren ja taivaan välimaastossa? Tai saari, jota satunnaisen ohilipuvan laivan peräaalto herättelee tai jonkun menneen myrskyn maininki hyväilee.
Jos se saari ei ole asettunut kovin syviin vesiin, se voi kääräistä housunlahkeensa ja kahlata kyläilemään toiseen. Tai siikaverkkoja kokiessaan kolahtaa toisen rantakivikkoon. Peräti kahahtaa pitemmäksi aikaa naapurikaislikkoon kutemaan.
Mutta saari se on. Ihminen. Ja sumussa.
*
Olisiko valoa ja iloa kaupan? Nyt on myyjän markkinat.
Minusta ja kaikissa tapauksissa ihminen on sittenkin saari.
Sen toteamiseen ei tarvita kuin yksi sumun sukassa vietetty myöhäissyksyn päivä. Sellainen, jossa harmaa taivas ei tee eroa harmaan ulapan ja harmaan maiseman yksityiskohdista. Valoa toki on, mutta mikä on sen tehtävä. - Se jää samaan epäselvyyteen.
Ihminen on siinä keskellä, mistä ei mitään näe eikä hahmota. Yksin, kappaleena, käsiään ojennellen. Kenties tarttuakseen, muttei tiedä mihin.
Eikö se ole kuin saari, joka autereessa leijuu horisontissa meren ja taivaan välimaastossa? Tai saari, jota satunnaisen ohilipuvan laivan peräaalto herättelee tai jonkun menneen myrskyn maininki hyväilee.
Jos se saari ei ole asettunut kovin syviin vesiin, se voi kääräistä housunlahkeensa ja kahlata kyläilemään toiseen. Tai siikaverkkoja kokiessaan kolahtaa toisen rantakivikkoon. Peräti kahahtaa pitemmäksi aikaa naapurikaislikkoon kutemaan.
Mutta saari se on. Ihminen. Ja sumussa.
*
Olisiko valoa ja iloa kaupan? Nyt on myyjän markkinat.
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
Mitä jää
Sataa. Se sopii marraskuiseen sunnuntaihin.
Pienet pisarat hellittelevät alastomia oksia ja peittelevät maahan pudonneet lehtivainajat.
Puoliuneen piirtyy kuvia ja kohtauksia menneistä ja kuolleista. Ei muistojen kaltaisia, ei kertaalleen käytettyjä vuorosanoja, ei rekonstruktio. Vaan uusi tilanne, tapahtuma, ajan nyrjähdys. Sama kuin silmän hairahdus kirjan sivulla riviltä väärälle.
Puolivalveessa havahtuu ajan ja paikan epätahtiin. Onko nykyhetki vain heijastus ja kuva menneestä vai kuva menneestä heijastus tästä hetkestä?
Missä kohtaa minä ajassa olen? Mitä minusta jää?
Mihin suuntaan aika virtaa? Olenko virrassa vai virran varrella?
Pienet pisarat hellittelevät alastomia oksia ja peittelevät maahan pudonneet lehtivainajat.
Puoliuneen piirtyy kuvia ja kohtauksia menneistä ja kuolleista. Ei muistojen kaltaisia, ei kertaalleen käytettyjä vuorosanoja, ei rekonstruktio. Vaan uusi tilanne, tapahtuma, ajan nyrjähdys. Sama kuin silmän hairahdus kirjan sivulla riviltä väärälle.
Puolivalveessa havahtuu ajan ja paikan epätahtiin. Onko nykyhetki vain heijastus ja kuva menneestä vai kuva menneestä heijastus tästä hetkestä?
Missä kohtaa minä ajassa olen? Mitä minusta jää?
Mihin suuntaan aika virtaa? Olenko virrassa vai virran varrella?
maanantai 27. lokakuuta 2014
Lammen tyyni
On vuodenaika, jolloin on pakosta päästävä luontokokemusten äärelle.
Tuntemaan tuulta, tuoksuttelemaan merta ja märkiä lehtiä, saatava sadetta niskaan ja ihmeteltävä haurastuvia, lehdiltään ohenevia puita ja värittömyyteen vaikenevia puistoja.
Asfalttiin tarrautunut, keltaisena kirkuva vaahteranlehti pitää lujasti vielä kiinni väristään ja menneen kesän lehvästösuhinoiden salaisuuksista.
Ihminen kulkee ihmetellen kaiken suunnattoman tapahtumisen keskellä. Kaikki keväästä käänteinen. On aika sulkea ovet, tilkitä ikkunat ja rauhoittua syksyn syliin.
Helsingin yksi hienoimpia julkisia taideteoksia on Pekka Jylhän suunnittelema Urho Kekkosen musitomerkki Lähde.
Se on urbaani lampeni, jonka silmään en kyllästy katsomaan. Varsinkin tähän aikaan vuodesta. Hartaampaa, salaperäisempää ja voimaannuttavampaa paikkaa saa hakea.
Lammen silmässä /
kuvana puiden oksat /
elämän kartta
Tuntemaan tuulta, tuoksuttelemaan merta ja märkiä lehtiä, saatava sadetta niskaan ja ihmeteltävä haurastuvia, lehdiltään ohenevia puita ja värittömyyteen vaikenevia puistoja.
Asfalttiin tarrautunut, keltaisena kirkuva vaahteranlehti pitää lujasti vielä kiinni väristään ja menneen kesän lehvästösuhinoiden salaisuuksista.
Ihminen kulkee ihmetellen kaiken suunnattoman tapahtumisen keskellä. Kaikki keväästä käänteinen. On aika sulkea ovet, tilkitä ikkunat ja rauhoittua syksyn syliin.
Helsingin yksi hienoimpia julkisia taideteoksia on Pekka Jylhän suunnittelema Urho Kekkosen musitomerkki Lähde.
Se on urbaani lampeni, jonka silmään en kyllästy katsomaan. Varsinkin tähän aikaan vuodesta. Hartaampaa, salaperäisempää ja voimaannuttavampaa paikkaa saa hakea.
 | |||||||||||||||
| Pekka Jylhä: Urho Kekkosen muistomerkki Lähde. Hakasalmen puisto Helsinki. |
kuvana puiden oksat /
elämän kartta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)