Ihminen ei ole saari. Näin on pitkään ja yltiöpositiivisuuksissa usein uskoteltu.
Minusta ja kaikissa tapauksissa ihminen on sittenkin saari.
Sen toteamiseen ei tarvita kuin yksi sumun sukassa vietetty myöhäissyksyn päivä. Sellainen, jossa harmaa taivas ei tee eroa harmaan ulapan ja harmaan maiseman yksityiskohdista. Valoa toki on, mutta mikä on sen tehtävä. - Se jää samaan epäselvyyteen.
Ihminen on siinä keskellä, mistä ei mitään näe eikä hahmota. Yksin, kappaleena, käsiään ojennellen. Kenties tarttuakseen, muttei tiedä mihin.
Eikö se ole kuin saari, joka autereessa leijuu horisontissa meren ja taivaan välimaastossa? Tai saari, jota satunnaisen ohilipuvan laivan peräaalto herättelee tai jonkun menneen myrskyn maininki hyväilee.
Jos se saari ei ole asettunut kovin syviin vesiin, se voi kääräistä housunlahkeensa ja kahlata kyläilemään toiseen. Tai siikaverkkoja kokiessaan kolahtaa toisen rantakivikkoon. Peräti kahahtaa pitemmäksi aikaa naapurikaislikkoon kutemaan.
Mutta saari se on. Ihminen. Ja sumussa.
*
Olisiko valoa ja iloa kaupan? Nyt on myyjän markkinat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti