Loppiaisen valo

Kun kaikkea on kovin kyllin, sitä hetkittäin on kuin keskellä kaatosadetta. Vettä kaatuu maahan yltäkylläisesti. Pisarat kaatuvat yhdeksi, kadottavat äänensä kokonaiseen kohinaan.

Mutta sade vaimenee hurmoksensa jälkeen. Ihminen siinä maisemassa tulee taas tietoiseksi kaikesta tippumisesta, solinasta, veden vikkelästä ja hitaammasta soitinnuksesta. Kuivumisen rapinasta.

Silloin aika imeytyy itseensä, tiivistyy ja kimaltelee.

Ajan olemuksen ytimessä on valon heijastus. Ymmärtämisen ja havahtumisen hetki. Niissä hetkissä elämän arvo kouraisee kauniisti ja kipeästi.

Vermeer: Tyttö ja helmikorvakoru

Pitkä, arkinen katu

Tällä viikolla minulla on ollut aika omanani. Olen autuaasti antanut olon nukkaantua kuin vanhan villatakin.

Kynttilä palaa ikkunalla eikä pidä juuri minkäänlaista ääntä. Lunta on tömähdellyt katoilta, ja toisinaan lumesta sulanut vesi on rapistellut räystäitä. Katujen ääniä syleilevä umpihanki on haipunut ja askelet jauhavat allaan ratisevia ranskanpastilleita.

Talossa varsin pienimuotoista tapahtumista jossakin hämärän rajamailla. Muutama kulho maitokahvia ja leivän rämähtävä syntymä ulos paahtimesta.

Kuljin kuitenkin pitkän kadun päästä päähän. Hämmästyin sen pituutta. Ja kaikkea arkaa ja vaiteliasta arkea sen varrella. Osannut aiemmin edes huomaamalla arvostaa tällaista katua ja sen harmaata sympatiaa. Tarkoituksenmukaista ja osin vääjäämätöntä toimintaa.

Oli hyvä kävely uudelle vuodelle.

Tähtiin tuijottelu

Kaupunkiasuja lumoutuu tähtitaivaasta harvakseltaan. Mutta sitä vahvemmin.

Tavallinen öinen taivasnäky on repaleisten pilvien aavistus tai tyhjällä taivaalla kumottava kuu kulloisessakin koossaan. Kauempaa katsoen kaupungin yllä hehkuu vain hajavaloinen punertava harso.

Joulumatkalla pääsin näkemään taas tähtien toden. Pimeän, mutta lumihehkuisen maiseman halki ajaessa taivaan tähtikartta aukesi ihmeteltäväksi.

Tähtien tuoma taju ajasta ja äärettömyydestä kumoaa arkiajattelun. Tähdet asettavat ihmisen tekeleet mittasuhteisiinsa, varsin vaatimattomiksi.

Mutta ihmisen oloon tähdet tuovat suuruuden ja mahtavuuden hipaisun. Elämällä on mittaamaton merkityksensä.

Älä kysele mikä tai mitä se merkitys on, mutta niin kertoo lähes liikkumattomana ylläsi kaareutuva loppumattomiin kurottava tähtien taivas.

Elämä on. Sinä olet. Me olemme ja olimme.

Valo ja pimeys tasan

Huomenna aika kuin aavistukseksi seisahtuu. Tasavertaisina päivä ja yö. Valo ja pimeys. Kaiken helskeen ja helinän yli kun päästään, maan pohjoinen poski kääntyy aurinkoon.

Pimeys on parhaimmillaan paksu peitto, jonka alle uni tekee pesän. Se on hiljaisuutta soiva katedraali. Yksinäinen kävely. Horisontin rauhallinen tasanko, jossa katse laskee levolle.

Kun pimeys on pimeimmillään kuvittelen sen kiteytyvän kirkkaaksi. Jos oikein avaa silmänsä ja katsoo syvyyteen, eikö silmiin sytykin tähtiä. 

Valon lähellä pimeys pimenee. Pimeässä valo kirkastuu. Lieneekö siinä joulun ajatus?