Tällä viikolla minulla on ollut aika omanani. Olen autuaasti antanut olon nukkaantua kuin vanhan villatakin.
Kynttilä palaa ikkunalla eikä pidä juuri minkäänlaista ääntä. Lunta on tömähdellyt katoilta, ja toisinaan lumesta sulanut vesi on rapistellut räystäitä. Katujen ääniä syleilevä umpihanki on haipunut ja askelet jauhavat allaan ratisevia ranskanpastilleita.
Talossa varsin pienimuotoista tapahtumista jossakin hämärän rajamailla. Muutama kulho maitokahvia ja leivän rämähtävä syntymä ulos paahtimesta.
Kuljin kuitenkin pitkän kadun päästä päähän. Hämmästyin sen pituutta. Ja kaikkea arkaa ja vaiteliasta arkea sen varrella. Osannut aiemmin edes huomaamalla arvostaa tällaista katua ja sen harmaata sympatiaa. Tarkoituksenmukaista ja osin vääjäämätöntä toimintaa.
Oli hyvä kävely uudelle vuodelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti