Loppiaisen valo

Kun kaikkea on kovin kyllin, sitä hetkittäin on kuin keskellä kaatosadetta. Vettä kaatuu maahan yltäkylläisesti. Pisarat kaatuvat yhdeksi, kadottavat äänensä kokonaiseen kohinaan.

Mutta sade vaimenee hurmoksensa jälkeen. Ihminen siinä maisemassa tulee taas tietoiseksi kaikesta tippumisesta, solinasta, veden vikkelästä ja hitaammasta soitinnuksesta. Kuivumisen rapinasta.

Silloin aika imeytyy itseensä, tiivistyy ja kimaltelee.

Ajan olemuksen ytimessä on valon heijastus. Ymmärtämisen ja havahtumisen hetki. Niissä hetkissä elämän arvo kouraisee kauniisti ja kipeästi.

Vermeer: Tyttö ja helmikorvakoru