Hiiriä on ja ihmisiä?

Ei ole montaakaan huonosti nukuttua yötä siitä kun tapasin taipaleellani riemuisan hiirenoloisen.

Ja jo nyt sain kaupunkifaunan tarkkailutehtävääni uutta ihmeteltävää.

Tuli tämä suunnistaja.

Säntäsi vastaani aamupimeässä, kaupungin ytimessä, Säätytalon ja Suomen Pankin nurkalla.

Kohtaaminen oli vähintään yhtä viuhahdusmainen kuin treffit jyrsijänsukuisen kanssa: Silmäkulmassa vilahti, ja samassa vastaan suhahti trikoisiin sonnustautunut karttakätinen, pään paikalla sokaiseva halovalo. Mies, nainen, ihminen? Havaintokykyni ei kyennyt.

Hädissään se varmaan oli. Aika hukaksissa jo niin varhain aamulla. Onko se säntäillyt karttoineen kaupungeissa kovinkin kauan? Voisiko sitä joku auttaa? Oletteko nähneet?

Oliko tämä työmatkaliikkujien touhukas trendsetteri? Työelämäkuntoutuja? Toimisto-orjan hiukan tavallista oudompi alalaji?

Ihmeitä on.

Taitosharjoituksia

Talveen mahtuu tänäisen tapaisia päiviä. Niistä useimmat eivät jätä lattialle edes pientä kuralätäkköä tai jalan alla kipeää tekevää hiekkahippua.

Mikään ei kimalla. Pakkanen ei kilistele kuohuviinimaljaa. Taivaanemännän puuterihuiskusta ei putoa lumipölyä silmille. Vain valtava mitäänsanomattomuus sulkee kaupungin syleilyynsä. Öinen  orkesteri on koonnut anivarhain kamppeensa, ja loppuun juodusta lattesta on jäänyt lasiin kuivunut maitorantu.

Meri makaa ikävystyneenä selällään. Taivaan harmaus on sen jääsohjoinen peite. Valo vain viipyilee eikä löydä varjojaan.

Teen kahvilan paperiliinalla taitosharjoituksia. Annan etuajo-oikeuden ajalle. Olen. Enkä välitä.

Maailma tekee takaisintuloaan

Päivä oli tänään ihmeen aikaisessa. Tai minä myöhässä.

Työmatkajunan ikkunaan hahmottui yllättäen kuvaa taloista, puista, taivaanpilvistä ja loskassa lompsivista kanssakulkijoista.

Yllätyin todella maailman paluusta. Vai minäkö se tein paluumatkaa?

Määräasemalta oli suunnistettavaa outoon osoitteeseen, mutta sekin sujui suomenmestaruustasolla. Katukilpien kirjaimet järjestyivät sanoiksi, talonumerot olivat tukevasti paikallaan. Puskassa tirskui kevätjuhlien etkoja joku pulua pienempi.

Vastaansuihkiva lenkkeilijä toivotti siunausta päivään.

Sitä se taisi olla. Joku oli totisesti raottanut taivaan makuukammarin kardiineita. Ainakin hetkeksi.

Hiiriä on ja ihmisiä

Kaupungin fauna yllättää. Näin aamulla hiirenoloisen otuksen. Se ryntäsi ylös Suomen Pankin paraatiovelle vievää ramppia.

Miten niin pieni voi olla niin hirveän vikkelä. Ja vielä ilman siipiä. Voisivatpa pienet ihmisetkin.

Mistähän se oli tulossa ja minne menossa? Oliko hädissään vai silkkaa hilpeyttään? Kotiinko, sinne Snellmanin patsaasta kolmas kolo vasemmalle? Olivatko edellisillan sitsit venyneet varhaiseen? Vai innokkaana kohti päivän töitä, joita kokonainen kohortti kollegoita holvin setelisilppurina jo painoi menemään?

Arvelen oliota hilpeäksi. Sen laatuinen askellus kuvasti kiirettä ja katastrofia enemmän olemisen runsasta riemua.

Sillä asenteella olisi mukava itsekin liikuksia.

Välillä, ja varsin tähän aikaan vuodesta, käytävät vain ovat usein liukkaita. Vähän pitää varoa askeleitaan, kuitenkin.