Toiset ovat tuuli

Toiset ovat tuuli. Toisia tuuli ajaa.

Tuuli on kirkas, ehdoton ja suoraryhtinen. Ainakin enimmän aikaansa. Tuuli on vailla väriä ja itseään. Se kulkee vaakasuoraan ja suorasti.

Tällaisina päivinä, jolloin valo puraisee silmänpohjia ja antaa syötin tulevasta keväästä, tuuli on kylmäkiskoisimmillaan. Armoton, myötätunnoton.

Esplanadeilla tuuli piti salkolipuille sulkeisiaan. Tönäisi epäkohteliaasti selkään, eikä malttanut odottaa vihreälle vaihtumista.

Tuuli on ensin, eikä sitä kiinnosta kenet se jättää kierimään jälkeensä.

Tuuli on ikävän ahne ja kyltymätön välinpitämättömyydessään.

Toisenlaisia tuuliakin on, - silloin tuulee toisaalta.

Vilho Lampi Nocturne (Liminka)

Tuntea silmillä

Osuin lumisateeseen. Lumisade osui minuun. Yllättäen eräänä aamuna.

Astuin rappukäytävästä kotikadulle arkisin ajatuksin. En tunnistanut odottavani mitään. - Tai ehkä sittenkin. Oletin ennallaanoloa.

Lumi osui minuun. Se hakkasi päälakea. Tömähteli olkapäille, survoi jalkateriä ja vyöryi liiskaantuneina kidekimppuina silmälasien liukkaalla.

Satamisen valkeus sokaisi. Kadun vastakkaisella puolella perinteisesti sijaitseva talo oli kadonnut. Ja tähtisumutyyppisenä äärettömyytenä ikuista matkaa tekevät hiutaleet hypnotisoivat liikkeen itselleen.

Tunsin silmilläni.

Kunnes lumi hävisi kuin oli tullutkin. Yllättäen.

                                         Kalervo Palsa: osa teoksesta Odotus

Katujen kulku

Kadut tietävät suuntansa. Talot niiden varrella oman paikkansa.

Kadut määrittävät itsensä ja kaupungin. Risteyksissä ne kohteliaasti antavat kättä toisilleen. Jatkavat eteenpäin tai kääntyvät sinne mistä juuri tulivat.

Kaduilla on tarkoituksenaan pitkästyminen. Niillä ei ole alkua tai loppua. Ne ovat alku ja loppu juuri siinä, missä ovat.

Kulkijalle katu on turvallinen. Se saattaa suuntaansa, vie jonnekin tai jostakin pois. Talot todistavat toisilleen arvokkuuttaan ja sulkevat seinillään kaupungin.

Kun kulkijana kadotan karttani, ihmettelen suuntaa. Kenties poiketa kaduilta? Jättää turvaisa kaupunki? Edetä itsekseen ja itsenään?

Uskaltaako? Uskallettava on.

M

Ragnar Ekelund: Näkymä Laredosta

"'

Omituista lohtua

Mikä sinua lohduttaa? Itseäni aina toisinaan maailmanmenon arvaamaton outous.

Sellaista lohtua saa kun joku on kyllin paksua. Aivan absoluuttisen hulvatonta ihmettä ja kummaa, kertakaikkisen hervottoman omituista. Silloin ei voi muuta kuin muotoutua ymmyrskäisenä äimistelemään.

Aikansa oudoksuttuaan huomaa, etteivät omaan siipeen sattuneet nyt niin kummoisia ole.

Tulee lohdutetuksi. Panee naurattamaan. Saa omat asiat kohoamaan ajatusten yläilmakehiin ja katoamaan maailman kummallisuuksiin.

Oudon kainalossa voi ylpistyä omasta normaaliudestaan. Saada hyppysellisen takaisin itsekunnioitustaan, suoristaa varttaan. Ja ylevöityä kaipaamaan ihmisyyttä.

Pehr Hilleström: Kustaa III:n julkiset illalliset. 1779. Yhdet syö ja toiset katsoo sitä syömistä. Outoa. Eihän tällaisia pitoja enää järjestetä? Eihän?