Astuin rappukäytävästä kotikadulle arkisin ajatuksin. En tunnistanut odottavani mitään. - Tai ehkä sittenkin. Oletin ennallaanoloa.
Lumi osui minuun. Se hakkasi päälakea. Tömähteli olkapäille, survoi jalkateriä ja vyöryi liiskaantuneina kidekimppuina silmälasien liukkaalla.
Satamisen valkeus sokaisi. Kadun vastakkaisella puolella perinteisesti sijaitseva talo oli kadonnut. Ja tähtisumutyyppisenä äärettömyytenä ikuista matkaa tekevät hiutaleet hypnotisoivat liikkeen itselleen.
Tunsin silmilläni.
Kunnes lumi hävisi kuin oli tullutkin. Yllättäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti