Talvipuutarha

Talvipuutarha koreili monenkirjavalla harmaaksi pelkistyneen pääsiäiskaupungin vastakohtana.

Limellä piristetty inkiväärimehu oli kaadettu suoraan taivaan kartanoiden kannusta. Kylmää ja virkistävää.

Yrttinen pelargonia tuoksui ja orkideat kurottelivat kaulojaan kosteaan.

Liikkeellä oli paljon kiljahtelevaa ja kovaäänistä pikkujoukkoa. Sitä ylenpalttista pirskahtelevaa läsnäoloa. Niin yksiselitteistä ja ehdotonta olemista. Vailla häpeää ja rajoja. Omaa kuolemattomuuttaan julistavaa, elämää kohtuuttomuudella ahmivaa. Kasvavaa.

Tuli hetkeksi kipeä kaipuu. Lapseksi. Unohtamaan kaiken, ikävän ja muunkin.

Talvipuutarhan lasien takana hämäröi tyyni Töölönlahti. Linnunlaulun lehdettömät puut pudistelivat oksiltaan päiväsateen pisaroita kuolleille lehdilleen. Talven muisto rannan korsissa.

Asteltiin hiljaisina kotia kohti.

Jan Groth Merkki

Ansaittua

Ansaittu onni on samalla tavalla absurdi kuin ansaittu epäonni. Mahdoton.

Elämässä on niin paljon ja koko ajan nieltävää. Ei tarvitse katsoa kauas, ei edes itseä pidemmälle. Elämä tulee syliin lupaa kysymättä.

Silmän voi antaa vaivihkaa viivähtää kanssamatkustajan olkapäällä kun odotellaan yhtä ja samaa vaunuvuoroa. Noustaan ja istahdetaan penkeille. Kallistutaan kaarteessa kuin aallokossa. Katsellaan sadetihrun läpi Kaisaniemen puistopuita. Ja kummallakin kassissa samaa siipikarjaa chilimarinadissa.

Ja ollaan kaukana toisesta kuin aikaa sitten sammuneiden tähtien maahan kiirivä valokajo.

Ei ole yhteistä kauhaa, jolla elämää annostellaan, ei samaan kalibroitua mittamekaniikkaa.

Siksi kai on niin vaikea, mahdotonta lähes, avata silmiään toisen silmille.

Cornelis van der Voort: Nuoren naisen muotokuva

Myötätunnoton

Kaupunki osaa olla kertakaikkisen kylmä ja tunnoton. Kun se päivä päälle sattuu.

Se haisee märiltä  hiuksilta ja kostuneelta talvitakilta. Korot kopsivat asfalttiin kuin suoraan ohimoon. Autojen kiihdytyskaasutus riuhtaisee huivin suojan.

Kadun reunoilla upottavat silmäkkeet, joihin kengät läsähtävät hörppimään.

Myötätunnon puute kirkuu. Valot eivät vaihdu ikuisuuteen. Pysäkin katos tarjoaa suojan kuin unohtunut lastenloru. Käsi kohmettuu eikä tavoita toista.

Miten monta meitä onkaan.

Ja tulee toive:

Kasvaisipa kotona koivu. Sellainen sileän valkorunkoinen, dalmatiantäpläinen. Olisipa sillä pienet hauraat lehdet ja auringon valo vihreän läpi. Istuisin selkä sen kyljessä, ajattelisin muurahaisen juoksuja. Vetäisin vihreää ja valoa syvälle sisään. Ja olisi kesäinen lämmin.

Heikki Marila Kukat

Varpusen hipaisu

Tapasin varpusen. Hiljaisen viikon edeltä hiljentyneen kuolleen.

Makasi keskellä siinä höyhenet väristen. Heitti tuskin huomattavaa haastetta katukäytävän harmaalle.

Antoi aamuuni oman vivahteensa. Kokonaiseen päivään. Ajattelun aiheen, hienoviritteisen haikeuden. Höyhenen värinän.

Varpunen kuitenkin.

Hiljaa kun oli. Vain tuulelle vastaten. Tuli kuulluksi. Huomattavasti huomiota herättämättä.