Vihollisen voimia

Niin odotan Pyhää Yrjöä.

Vaikka pelottaa sekin, mitä seuraa. Pitkällä peitsellä ritari haarniskassaan voi saada yhtä toista tuhoa aikaan ahtaissa kaupunkirakenteissa. Varsin jos ratsunsa säikkyy seiskan ratikan kaarreulinaa.

Lapsena pelkäsin naapurin naruun kytkettyä koiraa.

Vähän kuin venäläistä rulettia. Ei voinut etukäteen aavistaa, milloin eläin oli vallan valtoimenaan. Ääntä lähti joka ohituksella niin että tiesi talossa olevan. Eikä haukussa kuulunut ylenmääräinen ystävällisyys.

Kauhistun koiria edelleen, mutta nyt pelkään myös Suomen Pankin valpasta vahtia. Joka-aamuista ilmapuhallinmiestä. Se painaa ärhäkästi kaasuvipua ja puskee ilmaa pihalle.

Ja se kuuluu, ja kauas. Eikä silkkana sulosointuna.

Pyhä Yrjö voisi pelastaa. Kun kerta taltutti tultasyöksevän lohikäärmeenkin.

Pablo Picasso: Itkevä nainen

Auringonnousu

Aallon hommana on aaltoilu. Tuulen työ työntää tyhjää ja tuudittaa puita.

Kaikilla tehtävänsä päivän näyttämöllä. Primadonnan palveluksessa.

Ennen kuin esirippu avataan horisontti saa oranssin kauluksen. Saaren metsäinen selkä muuttuu mustaksi ja hitaasti valo kapuaa ylös. Iskee säilänsä silmiin. Tämä sisääntulo ei jää huomiotta. Draamalla on diivansa.

Kuu kalpenee vastataivaan kaarella, hapertuu harsoksi siniseen. Liukenee vaivihkaisesti.

Puut kahistavat oksiaan aplodeiksi. Talot ojentuvat ja venyttävät varjonsa pitkiksi äänettömään fanfaariin.

Aurinko astuu majesteettisesti kultabrokadipuvussaan. Päivä voi alkaa puuhansa.

Marc Chagal: Sirkus

Aikaa kutakin

Nojaan junan ikkunaan. Silmäkulmassa talojen tahtiinsa katkomaa vihreää.

Kirjassa kirjaimet joukkoina sanoiksi. Sanajonot kappaleiksi. Sivu kääntymään.

Hanhiparvi omassa taivaassaan kauhoo viistosti kohti etelää. Yöstä kulkee usvan jälki pellon pientareelle.

Juna etenee, hiljentää. Ovi suhahtaa. Huokaa kohta kiinni. Lapsijoukko lehahtaa matkaan.

Aika aaltoilee itsekseen. Elämä kuljeskelee läpi. Kukin ajastaa omalla tavallaan.

Claude Monet: Saint-Lazaren asema

Itselle anteeksi

Maan ylle satoi. Vesi huuhtoi talojen värit. Maisema harmaantui.

Vain kirkko muisti muita korkeammalla valkoisen värinsä. Syntinen sai anteeksi ja huono suli unohdukseen.

Vesi lankesi kohisten ja ajelutti ajatukset virran mukana mustaan. Tyynnyttikin kaikessa kiireessään. Kaupunki sulki sille silmänsä ja antoi kyyneltensä valua.

Samassa sateessa taakka ja sen vapautus. Läpikuultavan harmaan kylmä kosketus ja siinä suoja.

Taivaan itkun lohtu.  

Kuutti Lavonen: Imprimo-kokoelmasta