Myötätunnoton

Kaupunki osaa olla kertakaikkisen kylmä ja tunnoton. Kun se päivä päälle sattuu.

Se haisee märiltä  hiuksilta ja kostuneelta talvitakilta. Korot kopsivat asfalttiin kuin suoraan ohimoon. Autojen kiihdytyskaasutus riuhtaisee huivin suojan.

Kadun reunoilla upottavat silmäkkeet, joihin kengät läsähtävät hörppimään.

Myötätunnon puute kirkuu. Valot eivät vaihdu ikuisuuteen. Pysäkin katos tarjoaa suojan kuin unohtunut lastenloru. Käsi kohmettuu eikä tavoita toista.

Miten monta meitä onkaan.

Ja tulee toive:

Kasvaisipa kotona koivu. Sellainen sileän valkorunkoinen, dalmatiantäpläinen. Olisipa sillä pienet hauraat lehdet ja auringon valo vihreän läpi. Istuisin selkä sen kyljessä, ajattelisin muurahaisen juoksuja. Vetäisin vihreää ja valoa syvälle sisään. Ja olisi kesäinen lämmin.

Heikki Marila Kukat

Varpusen hipaisu

Tapasin varpusen. Hiljaisen viikon edeltä hiljentyneen kuolleen.

Makasi keskellä siinä höyhenet väristen. Heitti tuskin huomattavaa haastetta katukäytävän harmaalle.

Antoi aamuuni oman vivahteensa. Kokonaiseen päivään. Ajattelun aiheen, hienoviritteisen haikeuden. Höyhenen värinän.

Varpunen kuitenkin.

Hiljaa kun oli. Vain tuulelle vastaten. Tuli kuulluksi. Huomattavasti huomiota herättämättä.

Varhain jo aamu

Uni päivitti itseään, kun päivä oli jo avannut keittiön ikkunan.

Pilvet juoksivat kiireissään aamuruuhkaan tai pois sen alta. Sisään tuoksui puhtailta katukäytäviltä, jotka odottavat polvisukkatyttöjä kumilankahyppelyyn.

Varhaisen junan ikkunassa kyynelehti vielä yön sade. Yksinäisen puun ikävä lehtiään.

Metsä tuuhentuu kiinni taivaan ääriviivaan. Asettuu kaiteeksi ylösnousemukseen.

Ajatuksia ripsii ja pirskahtelee pieninä sumuina.

Miten tuoreelta maistuu, kun aamu on jo varhain.

Vilhelm Hammesrshoi: Interior in Strandgade

Aurinkokuuna

Kuun varjo kulki auringon yli. Ja muutti auringon kuun muotoon. Teki mieli kurkata olon yli ja taakseen. Missä kuu jos sen varjo edessä ja auringossa.

Katseltiin aurinkokuuta työkaverin tuoman jonkun läpi. Kysyin, onko se turvallista. On se, sanoi kaveri. Mies hankkinut. Ydinfysiikko. Niillä on hanskassa nämä jutut.

Toisin oli hautaanhiipuneilla menneillä sukupolvilla. Ne lakosivat sokeiksi kauhistellessaan omina aikoinaan päivällä pimenevää aurinkoa. Tietämättä planeettojen kiertokehistä tuon taivaallista, saati hiukkasfysiikasta ja maailman bosoneista.

Ydinfysiikkaa mietin sitten performanssin päätyttyä. Sitäpä sitä vailla itsekin.

Sekö avaisi ymmärryksen tässä post-postmodernismin maailmassa. Kun nyrjähtäneeltä et näytä ainoastaan itse, vaan koko huutokauppa. Viedään kuin vierasta sikaa. Ja mitä sekin sitten tarkoittaa?

Pieter Brueghel vanhempi: Babel