Tästä päivästä askellan eteenpäin ihmisen ikää. Tolppa polun varrella on näkymätön, mutta huomaamatta ei jää.
Tällaisina päivinä tunne kuin junamatkalla säkkipimeässä. Polo yrität arpoa, missä mennään. Ikkunassa kalvakat kasvosi kiitävät mustassa maisemassa, joka on, vaikket sitä näe. Kaikkea tapahtuu, mutta sinä olet junasi ainut matkustaja.
Elämän kuvassa eivät latteudet loput. Onneksi ihmisellä sentään itselle nauramisen kyky.
Omassa elämässään suunnistaa ilman karttaa ja kompassia. Jossakin uhmapäissään ja kaikkivoipaisuutensa vaiheessa sitä luulottelee hyvinkin pysyvänsä suunnassa ja itse päättävänsä, mitä mäntyä päin milloinkin juoksee. Minkä lähteen ääreen onnessaan tuupertuu. Kovin ovat kuitenkin vähäiset omat ohjauselementit.
Tässä tolpalla minä nyt olen. Mikä lie umpiräpikköön ripustettu rasti. Jonnekin tästäkin vielä mieli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti