Levoton parvi

Levoton naakkaparvi humahtelee katolta toiselle. Vinon valon lämmittämä peltinen paikka näyttää olevan suosituin. Paikka auringossa.

Vähäiseksi muuttuvan päivän aikana ajatus tekee samoja pyrähteleviä kaarroksia.

Aika riippuu kesän ja talven epämääräisessä välimaastossa ja odottaa tipahtamistaan ikuisuuden tummaan kuiluun.

Ihmisriepu miettii asemaansa universumissa ja omassa elämässään. Kohmeisin käsin pitää kiinni tahallaan tai tahtomattaan päivän rutiineista, mutta toisaalta lentelee jonnekin häikäisevään ja lämpimään.

Ehkä parasta on juuri se, ettei koskaan tiedä, mihin kohtaan ja milloin aurinko tekee pienen lämpöisen läiskänsä. Viisareiden viisastelusta huolimatta.

Ja pahinta.

* * *

Elämä on. Hetkittäin niin ettei sitä huomaa.

Ikkunat itkevät alakuloonsa

Parin päivän sumu- ja suhjusadeverho on rauhoittanut entisestään syyshorroksessa makoilevaa maisemaa.

Maisema muokkaa ajatuksia. Kaikki ympäröivä haikea kauneus itkettää ajoittain.

Toisenlaistakin on. Työmatkallani havahduin.

Espoon asemaa vartioi 70-lukuinen betoninen toimistohirviö. Betoniseinä on niin väritön, ettei sitä tohdi edes harmaaksi kuvata. Seinää läikittää räystäiltä alas valunut vesi. Ikkunat ovat saaneet itkettyneen ilmeen ja tummat silmänaluset.

Rakennus on niin surkea näky, että oma alakulo tuntuu suoranaiselta onnelta.

Maailmaan mahtuu.



Sumu piilottaa
metsältä ääriviivat
totuus unohtuu

Vesi, peilin pinta ja syvyys

Kaupunki on vuorokaudessa heittäytynyt epäystävälliseksi. Tuulen kannattelema kylmä suhtautuu ylimielisesti vaatteisiini, verenkierto ei jaksa pumpata kehoon lämmön tunnetta.

Kauppatorin kolera-altaalla vesi läikkyi kuin elohopeasoppa. Repalaisesta aamuvalosta ei ottanut selvää, mitä odottaa tulevalta.

Edellisen illan oopperakuvat Debussyn Pelleas ja Melisande kulkevat mukaan päivään:

Veden vääristävä peili, pohjalla kimallus ja pisaroiden ilo. Ja sen kauhistuttava syvyys, pohjaton lähde ja kaivoskuilun haisemaan pysähtynyt kaivo. Tiedostettu ja tiedostamaton itsessä.

Vesi on voimakas symboli ja kuva.

Allemonden linnake on minussa ja jokaisessa. Omiin tragedioihimme uppoava ihminen. Pinnalle pyristelevä, rakkauteen kurkottava.


 
http://www.ooppera.fi//images_gallery/img/52_305.jpg

Maisema kuin kieli, ajatus.

Kaupunki tekeytyy itsekseen

Junan ikkunasta, ohikulkevan puiston puista ja maiseman tunnelmasta sen huomaa. Oma kaupunki tekeytyy verkalleen taas omaksi itsekseen.

Taivaan välly on harmaa, ja ilma seisoo aavistuksen utuisena. Puut kohentelevat oksiaan ja ryhtiään suunnattomassa väriloistossaan. Talot saavat takaisin oman arkkitehtonisen kauneutensa ja selkeät ääriviivansa.

Äänet ovat samat, mutta astetta tukkoisemmat. Kuin pumpuliin puhallettu vihellys.

Lokakuu antaa kaupungillemme takaisin sen arvokkuuden. Se suo silmälle levon ja kulkijalle ilon.

Vaahteran lehden

keltahehkuinen kämmen

kadun poskella