Levoton naakkaparvi humahtelee katolta toiselle. Vinon valon lämmittämä peltinen paikka näyttää olevan suosituin. Paikka auringossa.
Vähäiseksi muuttuvan päivän aikana ajatus tekee samoja pyrähteleviä kaarroksia.
Aika riippuu kesän ja talven epämääräisessä välimaastossa ja odottaa tipahtamistaan ikuisuuden tummaan kuiluun.
Ihmisriepu miettii asemaansa universumissa ja omassa elämässään. Kohmeisin käsin pitää kiinni tahallaan tai tahtomattaan päivän rutiineista, mutta toisaalta lentelee jonnekin häikäisevään ja lämpimään.
Ehkä parasta on juuri se, ettei koskaan tiedä, mihin kohtaan ja milloin aurinko tekee pienen lämpöisen läiskänsä. Viisareiden viisastelusta huolimatta.
Ja pahinta.
* * *
Elämä on. Hetkittäin niin ettei sitä huomaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti