Mitä jää

Sataa. Se sopii marraskuiseen sunnuntaihin.

Pienet pisarat hellittelevät alastomia oksia ja peittelevät maahan pudonneet lehtivainajat.

Puoliuneen piirtyy kuvia ja kohtauksia menneistä ja kuolleista. Ei muistojen kaltaisia, ei kertaalleen käytettyjä vuorosanoja, ei rekonstruktio. Vaan uusi tilanne, tapahtuma, ajan nyrjähdys. Sama kuin silmän hairahdus kirjan sivulla riviltä väärälle.

Puolivalveessa havahtuu ajan ja paikan epätahtiin. Onko nykyhetki vain heijastus ja kuva menneestä vai kuva menneestä heijastus tästä hetkestä?

Missä kohtaa minä ajassa olen? Mitä minusta jää?

Mihin suuntaan aika virtaa? Olenko virrassa vai virran varrella?

Lammen tyyni

On vuodenaika, jolloin on pakosta päästävä luontokokemusten äärelle.

Tuntemaan tuulta, tuoksuttelemaan merta ja märkiä lehtiä, saatava sadetta niskaan ja ihmeteltävä haurastuvia, lehdiltään ohenevia puita ja värittömyyteen vaikenevia puistoja.

Asfalttiin tarrautunut, keltaisena kirkuva vaahteranlehti pitää lujasti vielä kiinni väristään ja menneen kesän lehvästösuhinoiden salaisuuksista.

Ihminen kulkee ihmetellen kaiken suunnattoman tapahtumisen keskellä. Kaikki keväästä käänteinen. On aika sulkea ovet, tilkitä ikkunat ja rauhoittua syksyn syliin.

Helsingin yksi hienoimpia julkisia taideteoksia on Pekka Jylhän suunnittelema Urho Kekkosen musitomerkki Lähde.

Se on urbaani lampeni, jonka silmään en kyllästy katsomaan. Varsinkin tähän aikaan vuodesta. Hartaampaa, salaperäisempää ja voimaannuttavampaa paikkaa saa hakea.

Pekka Jylhä: Urho Kekkosen muistomerkki Lähde. Hakasalmen puisto Helsinki.

Lammen silmässä /
kuvana puiden oksat /
elämän kartta

Levoton parvi

Levoton naakkaparvi humahtelee katolta toiselle. Vinon valon lämmittämä peltinen paikka näyttää olevan suosituin. Paikka auringossa.

Vähäiseksi muuttuvan päivän aikana ajatus tekee samoja pyrähteleviä kaarroksia.

Aika riippuu kesän ja talven epämääräisessä välimaastossa ja odottaa tipahtamistaan ikuisuuden tummaan kuiluun.

Ihmisriepu miettii asemaansa universumissa ja omassa elämässään. Kohmeisin käsin pitää kiinni tahallaan tai tahtomattaan päivän rutiineista, mutta toisaalta lentelee jonnekin häikäisevään ja lämpimään.

Ehkä parasta on juuri se, ettei koskaan tiedä, mihin kohtaan ja milloin aurinko tekee pienen lämpöisen läiskänsä. Viisareiden viisastelusta huolimatta.

Ja pahinta.

* * *

Elämä on. Hetkittäin niin ettei sitä huomaa.

Ikkunat itkevät alakuloonsa

Parin päivän sumu- ja suhjusadeverho on rauhoittanut entisestään syyshorroksessa makoilevaa maisemaa.

Maisema muokkaa ajatuksia. Kaikki ympäröivä haikea kauneus itkettää ajoittain.

Toisenlaistakin on. Työmatkallani havahduin.

Espoon asemaa vartioi 70-lukuinen betoninen toimistohirviö. Betoniseinä on niin väritön, ettei sitä tohdi edes harmaaksi kuvata. Seinää läikittää räystäiltä alas valunut vesi. Ikkunat ovat saaneet itkettyneen ilmeen ja tummat silmänaluset.

Rakennus on niin surkea näky, että oma alakulo tuntuu suoranaiselta onnelta.

Maailmaan mahtuu.



Sumu piilottaa
metsältä ääriviivat
totuus unohtuu