Aamua

Vielä hetken kuu katsoo puolin kasvoin vähäistä tapahtumista. Loihtii kulmilleen oman ehdottoman kaarensa kunnes sininen kalpenee, ohenee päivän astua.

Taivaanlaki on kalju. Tuoksuu öiseltä pakkaselta. Ja kaupungilta, joka on hetkeksi puutunut sijoilleen, torkahtanut haaveisiinsa hiljaisuudesta, herätäkseen nyt nupukivien harvakselliseen rapinaan. Ohi lehahtaa hetki ja puuha on paikalla.

Aluksi verkkaan ja sitten nopeammin aurinko aloittaa kapuamisensa horisontin tikkaita kohti taivaan kattoa.

Kerros kerrokselta talo avaa silmänsä. Sytyttää aamun soihdut.

Valo maalaa kattojen valkoisen takaisin tummaan. Maa sulaa hiljaa ritisten.

Polkaisen päiväni pyörän käyntiin. Valo vilkuttaa.

Robert Mapplethorpe: Thomas

Valon paluu

Outoja olosuhdevaihdoksia tapahtuu. Muutosvastarinnasta tai -intohimosta huolimatta.

Valo lankeaa ihmisen päälle ja venyttää varjonsa. Kurkottaa kohti.

Kadulla kulkee kuin kauan kadonneessa meripihkahuoneessa. Ilman opasta. Outoa, kummallista, ihmettä ja arasteltavaa.

Äsken niin hiljaiset ja vaatimattomat hiekkahippuset eivät tyydy pelkästään rahistelemaan katukivillä vaan paisuvat pitkälle yli mittojensa. Työntävät itseään esille valon tönimänä. Mikä oli jaloissa, onkin äkkiä jo kaukana matkalla muualle.

Kansallisarkiston katon hillityt muusat riehaantuvat rivoon varjoteatteriin. Fantasiaa. Terävän rajauksen siluetissa Suomi, Historia ja Muinaishistoria kiusoittelevat valosta hämmentyneitä. Katto-Kassisiako katselen?

Kaupunki uurtuu ryppyotsaisena illanhämyn taivaankaareen. Valon paluu.

Pitäisiköhän talvisaappaat jo vaihtaa kävelykenkiin?

Liikaa hyvää

Toisinaan käy, että hyvää on ihan liikaa. Minulle.

On hyvää puhetta, hyvää aikomusta, hyvää työtä, hyvää seuraa, hyvännäköistä, hyväntekevää ja mitä ties hyvän hyvää.

Hyvää on niin että hukkuu ja henkeä ahdistaa. Pitää pian päästä nurkan taakse. Oman pikkupirunsa seuraan. Rapistella kääre auki ja ahmia syntistä suklaapatukkaa. Ensihätään.

Seistä sateessa ja antaa kenkien kastua. Veden valua kylmin sormin kaulukselta alas selkää. Kohmeisesti kuristaa älykännyään kuin virsikirjaa viimeisellä tuomiolla.

Perkele vielä. Bussikin suhahti ohi. Jäädä hölmönä hengittelemään.

Tulihan se paino ja sen tasa.

Tyko Sallinen: Jytkyt

Lajin laumatarkkailua

Ison osan elämänhedelmästä haukkaa alinomainen tähyily. Varsinkin lajillistensa tarkkailu ja arviointi. Sen tuumailu, mihin kohtaan laumassa itse sijoittuu. Ylemmäs vai alemmas.

Ei ole kovinkaan harvinaista yllättää itseään kummeksumasta kanssakulkijoiden elintapoja ja -toimia. Kaula kenossa miettimässä milloin mitäkin tiltintapaista hömötiashyppelyä tai ojentelehtivaa kukonpoikaa.

On vähän kuin päivät kuljettaisiin akvaariossa tai turistilaumana tunnistamattomassa rysässä.

Kuka ihmettelijä ja kuka ihmettelyn kohde, määrittelemätöntä.

Ja ulkopuolisen ymmällistymisen sijaan tai oheen voimme koko kasvukautemme myös keskittyä omaan päänsisäiseen tepasteluun. Rakennetaan itsestä kuviteltua persoonaa, roolihahmoa, norminormaalia. Mittaillaan omaa olemusta siihen mikä näyttäisi olevan kulloinkin onnistuneen ihmisen määreenä.

Viimehätään ja onnistumisen ahdingossa ryhdytään roolittamaan myös lähisukua ja läheisiä. Ihmetellään ja asetellaan omaa askelta saappaanjälkiin, jotka tuntuvat suotuisilta.

Onneksi tinttiparven pensastirske antaa vaihteeksi vapauden lajillistensa tähyilystä. Se osaa yksinkertaistaa silkalla ilolla.

Rafael Wardi: Tyttö keltaista vasten