Varhain jo aamu

Uni päivitti itseään, kun päivä oli jo avannut keittiön ikkunan.

Pilvet juoksivat kiireissään aamuruuhkaan tai pois sen alta. Sisään tuoksui puhtailta katukäytäviltä, jotka odottavat polvisukkatyttöjä kumilankahyppelyyn.

Varhaisen junan ikkunassa kyynelehti vielä yön sade. Yksinäisen puun ikävä lehtiään.

Metsä tuuhentuu kiinni taivaan ääriviivaan. Asettuu kaiteeksi ylösnousemukseen.

Ajatuksia ripsii ja pirskahtelee pieninä sumuina.

Miten tuoreelta maistuu, kun aamu on jo varhain.

Vilhelm Hammesrshoi: Interior in Strandgade

Aurinkokuuna

Kuun varjo kulki auringon yli. Ja muutti auringon kuun muotoon. Teki mieli kurkata olon yli ja taakseen. Missä kuu jos sen varjo edessä ja auringossa.

Katseltiin aurinkokuuta työkaverin tuoman jonkun läpi. Kysyin, onko se turvallista. On se, sanoi kaveri. Mies hankkinut. Ydinfysiikko. Niillä on hanskassa nämä jutut.

Toisin oli hautaanhiipuneilla menneillä sukupolvilla. Ne lakosivat sokeiksi kauhistellessaan omina aikoinaan päivällä pimenevää aurinkoa. Tietämättä planeettojen kiertokehistä tuon taivaallista, saati hiukkasfysiikasta ja maailman bosoneista.

Ydinfysiikkaa mietin sitten performanssin päätyttyä. Sitäpä sitä vailla itsekin.

Sekö avaisi ymmärryksen tässä post-postmodernismin maailmassa. Kun nyrjähtäneeltä et näytä ainoastaan itse, vaan koko huutokauppa. Viedään kuin vierasta sikaa. Ja mitä sekin sitten tarkoittaa?

Pieter Brueghel vanhempi: Babel

Huimaavaa

Minut on kyllästetty jo monilla kevääntuloilla. Silti tunne repeytyy tajuntaan henkeäsalpaavasti. Uudestaan, uutena ja ennenkokemattomana.

Meren kevään vapaus.

Kuin jokin itsestä leijuisi horisonttiin ja puristaisi taivaan kättä. Hengittäisi saarten kupeita. Kiipeäisi rantojen reisiä. Kulkisi pohjien keinuvissa salaperäisyyksissä.

Huikaiseva ja hiuslatvuksiin asti hiipivä vapauden ja vapautumisen tunne kun havahtuu talven jäljiltä näkemään valossa uivan meren.

Rauhassaan meri laskostuu aalto aallolta päällensä. Hauraana ja auki tuulen hyväilylle. On reitti kulkea pintaa syvemmälle ja kouraista taivaan sinistä.

Katson ja vedän henkeen tukehtumatta.

Meri makoilee raskaana ja raukeuttaan saarien välissä ja rantojen käsivarsilla suunnattomassa itsellisyydessään. Välinpitämättömänä, uskollisena vain itselleen. Vapautettuna. Vapautensa saavuttaneena.

Gustav Klimt: The Virgins

Aamua

Vielä hetken kuu katsoo puolin kasvoin vähäistä tapahtumista. Loihtii kulmilleen oman ehdottoman kaarensa kunnes sininen kalpenee, ohenee päivän astua.

Taivaanlaki on kalju. Tuoksuu öiseltä pakkaselta. Ja kaupungilta, joka on hetkeksi puutunut sijoilleen, torkahtanut haaveisiinsa hiljaisuudesta, herätäkseen nyt nupukivien harvakselliseen rapinaan. Ohi lehahtaa hetki ja puuha on paikalla.

Aluksi verkkaan ja sitten nopeammin aurinko aloittaa kapuamisensa horisontin tikkaita kohti taivaan kattoa.

Kerros kerrokselta talo avaa silmänsä. Sytyttää aamun soihdut.

Valo maalaa kattojen valkoisen takaisin tummaan. Maa sulaa hiljaa ritisten.

Polkaisen päiväni pyörän käyntiin. Valo vilkuttaa.

Robert Mapplethorpe: Thomas