Tapasin varpusen. Hiljaisen viikon edeltä hiljentyneen kuolleen.
Makasi keskellä siinä höyhenet väristen. Heitti tuskin huomattavaa haastetta katukäytävän harmaalle.
Antoi aamuuni oman vivahteensa. Kokonaiseen päivään. Ajattelun aiheen, hienoviritteisen haikeuden. Höyhenen värinän.
Varpunen kuitenkin.
Hiljaa kun oli. Vain tuulelle vastaten. Tuli kuulluksi. Huomattavasti huomiota herättämättä.
lauantai 28. maaliskuuta 2015
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Varhain jo aamu
Uni päivitti itseään, kun päivä oli jo avannut keittiön ikkunan.
Pilvet juoksivat kiireissään aamuruuhkaan tai pois sen alta. Sisään tuoksui puhtailta katukäytäviltä, jotka odottavat polvisukkatyttöjä kumilankahyppelyyn.
Varhaisen junan ikkunassa kyynelehti vielä yön sade. Yksinäisen puun ikävä lehtiään.
Metsä tuuhentuu kiinni taivaan ääriviivaan. Asettuu kaiteeksi ylösnousemukseen.
Ajatuksia ripsii ja pirskahtelee pieninä sumuina.
Miten tuoreelta maistuu, kun aamu on jo varhain.
Pilvet juoksivat kiireissään aamuruuhkaan tai pois sen alta. Sisään tuoksui puhtailta katukäytäviltä, jotka odottavat polvisukkatyttöjä kumilankahyppelyyn.
Varhaisen junan ikkunassa kyynelehti vielä yön sade. Yksinäisen puun ikävä lehtiään.
Metsä tuuhentuu kiinni taivaan ääriviivaan. Asettuu kaiteeksi ylösnousemukseen.
Ajatuksia ripsii ja pirskahtelee pieninä sumuina.
Miten tuoreelta maistuu, kun aamu on jo varhain.
 |
| Vilhelm Hammesrshoi: Interior in Strandgade |
perjantai 20. maaliskuuta 2015
Aurinkokuuna
Kuun varjo kulki auringon yli. Ja muutti auringon kuun muotoon. Teki mieli kurkata olon yli ja taakseen. Missä kuu jos sen varjo edessä ja auringossa.
Katseltiin aurinkokuuta työkaverin tuoman jonkun läpi. Kysyin, onko se turvallista. On se, sanoi kaveri. Mies hankkinut. Ydinfysiikko. Niillä on hanskassa nämä jutut.
Toisin oli hautaanhiipuneilla menneillä sukupolvilla. Ne lakosivat sokeiksi kauhistellessaan omina aikoinaan päivällä pimenevää aurinkoa. Tietämättä planeettojen kiertokehistä tuon taivaallista, saati hiukkasfysiikasta ja maailman bosoneista.
Ydinfysiikkaa mietin sitten performanssin päätyttyä. Sitäpä sitä vailla itsekin.
Sekö avaisi ymmärryksen tässä post-postmodernismin maailmassa. Kun nyrjähtäneeltä et näytä ainoastaan itse, vaan koko huutokauppa. Viedään kuin vierasta sikaa. Ja mitä sekin sitten tarkoittaa?
Katseltiin aurinkokuuta työkaverin tuoman jonkun läpi. Kysyin, onko se turvallista. On se, sanoi kaveri. Mies hankkinut. Ydinfysiikko. Niillä on hanskassa nämä jutut.
Toisin oli hautaanhiipuneilla menneillä sukupolvilla. Ne lakosivat sokeiksi kauhistellessaan omina aikoinaan päivällä pimenevää aurinkoa. Tietämättä planeettojen kiertokehistä tuon taivaallista, saati hiukkasfysiikasta ja maailman bosoneista.
Ydinfysiikkaa mietin sitten performanssin päätyttyä. Sitäpä sitä vailla itsekin.
Sekö avaisi ymmärryksen tässä post-postmodernismin maailmassa. Kun nyrjähtäneeltä et näytä ainoastaan itse, vaan koko huutokauppa. Viedään kuin vierasta sikaa. Ja mitä sekin sitten tarkoittaa?
 |
| Pieter Brueghel vanhempi: Babel |
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
Huimaavaa
Minut on kyllästetty jo monilla kevääntuloilla. Silti tunne repeytyy tajuntaan henkeäsalpaavasti. Uudestaan, uutena ja ennenkokemattomana.
Meren kevään vapaus.
Kuin jokin itsestä leijuisi horisonttiin ja puristaisi taivaan kättä. Hengittäisi saarten kupeita. Kiipeäisi rantojen reisiä. Kulkisi pohjien keinuvissa salaperäisyyksissä.
Huikaiseva ja hiuslatvuksiin asti hiipivä vapauden ja vapautumisen tunne kun havahtuu talven jäljiltä näkemään valossa uivan meren.
Rauhassaan meri laskostuu aalto aallolta päällensä. Hauraana ja auki tuulen hyväilylle. On reitti kulkea pintaa syvemmälle ja kouraista taivaan sinistä.
Katson ja vedän henkeen tukehtumatta.
Meri makoilee raskaana ja raukeuttaan saarien välissä ja rantojen käsivarsilla suunnattomassa itsellisyydessään. Välinpitämättömänä, uskollisena vain itselleen. Vapautettuna. Vapautensa saavuttaneena.
Meren kevään vapaus.
Kuin jokin itsestä leijuisi horisonttiin ja puristaisi taivaan kättä. Hengittäisi saarten kupeita. Kiipeäisi rantojen reisiä. Kulkisi pohjien keinuvissa salaperäisyyksissä.
Huikaiseva ja hiuslatvuksiin asti hiipivä vapauden ja vapautumisen tunne kun havahtuu talven jäljiltä näkemään valossa uivan meren.
Rauhassaan meri laskostuu aalto aallolta päällensä. Hauraana ja auki tuulen hyväilylle. On reitti kulkea pintaa syvemmälle ja kouraista taivaan sinistä.
Katson ja vedän henkeen tukehtumatta.
Meri makoilee raskaana ja raukeuttaan saarien välissä ja rantojen käsivarsilla suunnattomassa itsellisyydessään. Välinpitämättömänä, uskollisena vain itselleen. Vapautettuna. Vapautensa saavuttaneena.
 |
| Gustav Klimt: The Virgins |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)